pää hajoo: jännitän, panikoin, stressaan, punastun..

Mutaleikit parhaita!


Torstaina Henna, Lotta ja Annina tulivat treenailemaan agin alkeisryhmän treenien jälkeen. Soolo teki vähän kontakteja + keppitreeniä + pienen radan pätkän. Tämän jälkeen tottistreenailuja, mm. piilopaikkista, luoksarin stoppia ja parin askeleen seuraamisia.
Soolo oli ihan huippu, kaikki sujui. Kivat treenit! Keijo pääsi syömään (treenaamaan) kentälle ja leikkimään.

Aurora tuli meille eilen illala koiriensa Riesan ja Roin kanssa, kun joku vanhempi ihminen oli kadonnut sienireissullaan tässä lähistöllä -> toimivat pelastuskoirapuolella, tämän aamun koematka oli siten lyhyempi.
Keijoa vähän jänskätti isot koirat, mutta myöhemmin se reipastui ja uskalsi leikkiäkin niiden kanssa. Hyvä kokemus sille nähdä isompiakin koiria (grotsku + sakemanni).

Kisajännitys. Aivan jäätävä kisajännitys.

Agilityssä ei tarvitse jännittää, ei kerkiä miettiä mitään. Toko sen sijaan, aivan kamalaa. Ohjaaja on ihan erilainen!
Soolo oli taas tosi hyvässä vireessä ennen koetta, lämppäilytreenatessa tekee ihan älyttömän hyvin, ei tee yhtään virheitä ja on ihan super muutenkin. Se ei ääntele, ei yhtään. Noutokapulalle sentään varasti, mikä oli vaan hyvä, koska pääsin puuttumaan ennen koetta siihen.

Kaikki tää superhieno tekeminen muuttuu kuitenkin heti, kun ohjaaja alkaa jännittämään. Se tekee kyllä, mutta ohjaajan ääni vapisee, sen jalat tärisee, sen naama on punainen ja norsunvitulla. Ohjaaja on ihan outo, se ei kiitä kunnolla suoritusten jälkeen, on ihan epävarma ym. En jännitä koetta ennen, en koepaikalle tullessa, vaan vasta kehään mennessä. Kaikki se pakkautuu ja kerääntyy siihen hetkeen.

Tuomarina Marko Puranen. Nuori kaveri, oli ihan huippu ja koitti sanoa mulle että ”älä jännitä turhaan!!”. Tykkäsin.

Paikkamakuu – 0 – ensimmäiset piippaukset rivissä, toisella käskyllä maahan ja nousi jossakin ajan puolivälillä istumaan. Piippasi tällä kertaa taas. Vitutti. Ollaan tehty älyhyviä paikkiksia nyt eri häiriöissä, eri koirien kanssa ym, eikä tässä pitänyt olla yhtään mitään vaikeeta. Eikä ollutkaan, ainut vaan, niin ohjaaja on ihan paniikissa ja näköjään koira reagoi siihen tosi voimakkaasti.
Seuraaminen – 8 – ihan kivaa, vähän keulii.
Maahanmeno – 9 – Hieno oli.
Luosketulo – 9 – TÄSTÄ OLIN YLPEÄ!! Soolo pysähtyi sairaan mageesti, mutta seisomisesta luoksetulossa vähän katsahti taakse (takapalkalla tehty, mietti selvästi sitä), tuomari vaan nauroi.
Seisominen – 7 – seuraaminen taas keuli, pysähtyi kuitenkin tosi näpäkästi, joten saatiin näinkin paljon pisteitä.
Noutaminen – 6 – nousi seisomaan heittäessäni kapulaa + tiputti kerran, muuten näppärä.
Kauko-ohjaus – 9½ – pienet ääntelyt maahanmenossa.
Estehyppy – 0 – hyppäs hienosti yli ja takaisinkin, mutta ei tullut perusasentoon kunnolla, uusi painostavampi käsky ja soolo oli hyppäämässä jo uudestaan – pyysin vain luokse kyykkyyn.
Kokonaisvaikutus – 7 – kivaa tekemistä, koira selvästi osaa paljon, mutta ohjaaja jännittää tosi paljon, joka heijastuu koirankin tekemiseen ja näkyy mm. ääntelynä.

Pisteitä kumminkin 122,5p ja nyt olisi ollut jopa 2. tulos paikallamakuun onnistuessa. Miten hassua, että nyt kustiin ne liikkeet, mitkä viime kokeessa meni parhaiten. Parhaiten tänään taas menivät ne, mitkä ei viimeks sujuneet. Sijoitus oli näillä pisteillä kaikesta huolimatta 2./4., saatiin lohdutuspokaali jälleen.

Treenattu oltiinkin vain lähinnä tuota luoksarin stoppia + paikkista reilusti. Annoin koiralle ennakoivat käskyt selkeästi ”takataka” + heitin pienieleisesti mukamas pallon koiran taakse ennen liikettä.

Murr, mä haluan niitä ykkösiä jo!! Ei auta, kun jännittää niin pirusti. Mikä siinä on, että tää harrastus pitää ottaa niin vakavasti?

En saanut jännitystäni laukemaan edes siihen mennessä, kun menin yksilösuorituksiin. Olin sielläkin paniikissa. Soolosta välillä huomasin, miten se reagoi siihen – joitain sijaistoimintoja ja liikkeet kärsii. Eikä jännitystila loppunut edes autolle tullessa, vaan vasta joku puolituntia suorituksen jälkeen. Samalla tuntui jaloissa, että olisin oikeasti tehnyt jonkun tunnin lenkin. Naurettavaa, mikä mua vaivaa?!

Mietin, viitsinkö lähteä hetkeen kisaamaan tuon kanssa. Tiedän, että Soolo osaa liikkeet pääpiirteissään tosi hyvin ja sillä on hyvä mahdollisuus ykköstuloksiin avoimesta luokasta. Aurora kuitenkin sanoi mulle päinvastoin – mun nimenomaan pitäisi kisata paljon, jotta saisin hermoni kuriin ja jännityksen pois. Aurora itsessään on ollut aikaisemmin vielä kamalampi jännittämään, kuin minä (jota ei uskonut kyllä tämän päivän suorituksista..). Soolo teki tänään parhaansa kuitenkin. Se tekee aina.

Keijokin oli tottakai mukana kokeessa, elättelen toivoa, että se oppii liikkeet itsestään vain katsomalla toisten suorituksia. Voittajaluokan liikkeet se ainakin näki, ehkä se osaa ne ensimmäisenä.
Leikittiin, syötiin ja muuta mukavaa. Muutaman kivan ihmisen paijailtavaksikin pääsi pentunen. Se myös yritti jälleen itsemurhaa jäämällä auton ikkunaan jumiin yrittäessään karata sieltä. Keijo kaatoi myös häkin ylösalaisin (omituista on se, että se on kuitenkin ihan nätisti ja hiljaa häkissä yleensä).

Vinkkejä kisajännitykseen ?

Miksi Keijo tuli meille? Rotuvalinta ja sen vaikeus.

Lupasin aikaisemmin kertoa hieman Keijon kotiuttamisen taustoista. Ajattelin myös hieman avata ajatuksiani meidän koiran hankinnasta ja elämästä collieiden kanssa. Ei ole syytä kaunistella asioita, eikä myöskään hypettää taivaisiin omia koiria, vaikka usein mieli tekisisikin sen mielellään! Jonkin aikaa aihetta mutustelleena vihdoin kerron jotakin.


Soolon sisko Elora, joka asuu Italiassa.

Miksi collie? Haluan edelleen collienpennun itselleni, miksi?

Kokemukseni harrastamisesta collien kanssa ovat melko rajoittuneita. Mulla ei ole kauheasti kokemusta koiraharrastuksista ylipäätään, ei mitään mahtavia tuloksiakaan, mutta silti koen mulla olevan jotakin sanottavaa. Ainakin voin kertoa siitä, millaista on ollut elää kahden aivan erilaisen koiran (collien) kanssa arkea ja harrastuksia. Useita collieita olen kuitenkin nähnyt monissa eri tapahtumissa.

Olen parikympppinen koiraharrastaja, jolla on ollut tähän asti kolme omaa koiraa. Ensimmäisen koirani sain kymmenvuotiaana: koiran hankintaa ei juurikaan suunniteltu, vaan otettiin se, joka oli lähellä ja helppo saada, kunhan saatiin vaan nopeasti kiva kotikoira! Vanhemmilla oli myös ollut collie, kun olin noin vuoden vanha. Collie iski edelleen. Nämä kriteerit täytettiin, ei vaadittu enempää.

Vuosien vieriessä erilaiset koiraharrastusmuodot alkoivat kiinnostaa. Kingin ottamista en ole katunut päivääkään, koska se opetti mulle niin mielettömän paljon.
Esimerkiksi jotakin siitä, millaisia ominaisuuksia collieilla ei tule olla – esim. alusta-arkuus, ääniherkkyys, hermojen prakaaminen. Siinä oli paljon hyviä asioita. Se opetti isoja asioita. Se opetti myös rakastamaan tätä rotua.
Mulla oli Kingin kanssa meidän omat jutut, tunnettiin toisemme läpikotaisin ja halusin yrittää tehdä sen kanssa kaikkea! Välillä vaadin liikaa meiltä molemmilta, jonka vuoksi petyin usein. Kaikesta huolimatta se oli onnellisimmillaan silloin, kun sai tehdä mun kanssa yhdessä. Kuinka kaipaankaan tuota koiraherraa!

Usein collien sanotaan olevan herkkis, hermoheikko, paukkuherkkä, arka, moottoriton… Lista on pitkä! Näitä kyllä löytyy collieista, olihan Kingikin lähes kaikkia noita. En tiedä, kuinka suuri osuus collieista on tällaisia. Valitettavan moni. Harrastuskentiltäkin näkyy jokunen ohjaajaa, jotka yrittävät harrastaa tällaisten koirien kanssa. Niistä puuttuu se jokin. Muutaman vuoden takainen artikkeli ”Oikeista collieista” kuvaa myös ajatuksiani aika hyvin!

Sooloa ottaessani halusin löytää kasvattajan ja pennun, jonka kanssa pystyisi kunnolla harrastamaan. Löysin Tiinan, löysin myös muutamia muita kasvattajia. Näin useamman kasvattajan koiria ja tutustuin, halusin löytää ja olla varma! Ei kelvannut vaihtoehto ”ihan kiva”.
Kuulin useammalta tutultani rotua miettiessäni, että ”Et kai sä nyt toista collieta ota?! Mieti nyt jotain muutakin! Et sä saa kivaa koiraa sieltä.”
Pohjatyö kannatti, sillä nykyään en törmää tähän niin paljoa. Soolo on yllättänyt monet olemuksellaan, että colliestakin löytyy poweria ja virtaa tekemiseen!


Keijon iskä Kelmi.

Mielestäni nämä colliet ovat vielä turhan harvassa, mutta onneksi kasvattajat ovat alkaneet kiinnittää collieiden luonneominaisuuksiin entistä enemmän huomiota. Koen collieilla olevan aika paljon puutteita joissakin luonneominaisuuksissa, mutta niiden joukosta löytyy myös todella paljon kivoja koiria, joista löytyy potkua moneen harrastukseen. Ne on niitä timantteja.

On onni omistaa koira, jonka kanssa arki sujuu aikalailla ongelmitta ja jonka kanssa voi lähteä lähes minne vaan.

Haluan näyttää: kyllä, collietkin pystyvät. Meillä on paljon omia ongelmiamme, jotka suurimmaksi osaksi johtuvat minusta itsestäni. Niitä on kumminkin aivan varmasti joikaisella koiranomistajalla. Olen vahvistanut vääriä asioita, enkä ole osannut puuttua epätoivottuun käytökseen.
Meillä ei ole vielä mitään huikean korkealla olevia tavoitteita – ohjaajan taidon puutteista johtuen, mutta ehkä vielä joku päivä.. Tällä hetkellä tehdään omalla tasollamme ja ollaan huikean tyytyväisiä siihen!

Ja ei, Soolokaan ei varmasti ole täydellinen luonteeltaan, mutta se on melko lähellä sitä, mitä itse toivon koiraltani. Toki ajatukseni tämänkin suhteen varmasti muovautuvat sitä mukaan, kun opin asioista enemmän.
Tottakai silläkin on joitakin ominaisuuksia, joista en tykkää, mutta varmasti suurin osa niistä johtuu siitä, että en ole niitä osannut kouluttaa ja opettaa oikealla tavalla.
Soolo on kuitenkin koira, josta voisin ottaa itselleni pennun hetkeäkään miettimättä – mikäli narttu olisi kiva. Se on ollut mulle täys kymppi!

Ensimmäinen koirani meni usein lukkoon siitä, että sitä kielsi; Soolon se saa vain yrittämään lisää: kyllä mä mamma oikeesti osaan, anna mä näytän sulle miten taitava olen! Kolikon kääntöpuoli on se, että tuo otus keksii vähän turhankin usein omia juttujaan.

Tulevaisuuden haaveitakin on. Olen miettinyt australianpaimenkoiraa, holskua, bordercollieta, tervua, välillä pyrtsiäkin. Ja mudia. Olen kysellyt joiltakin harrastajilta kokemuksia näistä, kysellyt, mistä löytyisi kivoja koiria ja koittanut laajentaa vähän näkökulmaani tähän touhuun. Kaikestä tästä pohdinnata huolimatta päädyin jälleen collieen – tuntui niin hirvittävän työläältä alkaa tehdä samaa pohjatyötä uudelleen, jotta saisin edes lähellekkään sellaisen piskin, jonka haluaisin. Taisi se collie kuitenkin olla se mun juttu.

Välillä mietin, saisinko aivan erilaisen touchin kouluttamiseen, jos kokeilisin juurikin esim. bordercollieta/belgianpaimenkoiraa. Oppisinko jotakin aivan uutta koiran käyttäytymisestä, tai siitä, mitä collieiden luonteesta tai rakenteesta puuttuu? En tiedä, jääköön arvoitukseksi, toistaiseksi. Uskoisin, että osaisin tuollaisen koiran omistamisen jälkeen katsoa omaa koiraani paljon kriittisemmin. Oppiiko tätä taitoa, kun kouluttaa erilaisia koiria? Haluan kehittää itseäni ja koirasilmääni kouluttamalla myös muita.

Colliella ei ole mulle ihanteellisin turkki – vaikka se on oikeasti tosi helppo, ainakin Soololla (harjaan maksimissaan kerran kuussa, jos sitäkään, eikä se ole takussa siltikään..). Jostakin syystä vain tykkäisin, että se olisi liioittelumattomampi, niukempi ym – niinkuin entisajan collieilla, joita näkee edelleen joissakin harvoissa kuvissa. Naurakaa mulle – Soolostakin sanotaan aina näyttelyissä, että sillä ei ole tukkaa tai se ei ole turkissaan!

Kaiken tämän pähkäilyn jälkeen kyselin jälleen Tiinalta lopulta pennuista ja tosi mielellään kuulemma tänne pentu tulisi, mikäli sopiva syntyisi :–) Oli ihanaa saada heti pentujen synnyttyä viestiä – täällä olisi yksi Pate-poju, joka mielellään muuttaisi teille!

Odottelu alkoi. Mietin edelleen, olisiko tää ihan varmasti mun pentu. Sooloa odottaessa mä koin tunnemaailmassa ihan tosi äfäärejä fiiliksiä – mä olin niiiiiin varma, mä tiesin, että tää on super ja siisti.
Oon tullut siihen päätökseen, että ehkä oon vaan turtunut, aikuistunut ja tylsistynyt?

Mun ei pitänyt ottaa pentua vielä muutamaan vuoteen, mutta jonkin aikaa Kingin poismenon jälkeen ajatus alkoi kyteä. Soolo kaipasi kaveria, piristysruisketta. Mäkin kaipasin. Kingiä nyt ei kukaan voi millään keinolla paikata, mutta jonkun kolon Keijo-koheli tuli täyttämään meidän perheeseen.
Siitä huolimatta, että pennunottoa ei mietitty tällä kertaa hirvittävän pitkiä aikoja, ei tää ollut mitenkään harkitsematonta. Tunsin emän hyvin, pentueen isänkin oon nähnyt monenmonet kerrat! Ne on kivoja koiria, siistejä ja hienoja!


Viikonloppu hoitamassa pentuja ja lopulta pikkuinen kotiin

Suostuin oitis, kun Tiina ehdotti mulle pentujen hoitoa – kunhan olisi vain töistä vapaata silloin. Oli ihanaa päästä seuraamaan ja vertailemaan pentuesisaruksia. Tullessani en millään erottanut niitä toisistaan, sekoitin kaikki keskenään, mutta kyllä niihin niin paljon tutustui parin päivän aikana, että lähtiessä tiesi heti, kuka on kuka!

Oli ihanaa nähdä pentujen syövän yhteiseltä lautaselta, painivan keskenään ja matsien ottokin oli aika rajua. Mut se oli myös rankkaa!
Kaikki pennut vaikutti tosi kivoilta, vaikea tehdä eroja muun, kuin ulkonäön suhteen.

Mä olin kuitenkin taas hetken aikaa maailman onnellisin tyttö, kun lähdettiin yhdessä poikien kanssa ajelemaan kohti Keski-Suomea ja kotia. Mulla oli pentu. Pienenpieni, söpöliini!!