meidän arkea ja agikisakuulumiset

Tää oli unohtunut julkaista aiemmin! Ups. Alkukevään fiiliksiä siis tässä 😉 Ja pieni throwbäkki näihin ihaniin keleihin!

tartu syksy

Arki on alkanut taas muodostua omiin uomiinsa: tekemistä riittää niin paljon, kuin jaksat painaa!
Viime viikolla oli lyhyt kemian esitelmä, jossa annoin yleiskatsauksen vitamiinien, hormonien ja entsyymien säätelyyn.
Tällä viikolla ollaan uurasteltu porukalla anatomian esitelmän parissa, jossa onkin vähän enemmän puuhaa, kun pitäisi riittää juttua oppitunnin ajaksi :–) Aiheena meillä on kaviot, sorkat ja tassut!
Ja jottei aivan liian tylsää olisi, niin opeteltavana on myös bursat (”limapussit”) ja tendon sheath:it, eli jänteiden päällä olevat sellaiset rakenteet, joiden sisällä on nivelvoiteita (synovial fluid).
Bursien lisäksi mulla on tekeillä myös tutkielma yhdelle kurssille collie eye animalysta (CEA), eli collieiden tyypilisimmästä silmäsairaudesta. Joku saattaa jopa arvata, että aihe oli vapaa-valintainen 😉

Ensi viikolla mulla alkaa viikon mittainen harjoittelu koulun klinikalla hoitaen koulumme eläimiä – tiedossa siis aikaisia aamuherätyksiä ja luultavammin vähän rankempi viikko. Mä kun en ole yhtään aamu-ihminen, mutta eiköhän siitä selvitä!
Noin muuten arki on tosi kivaa. Välillä mulla tosin on stressikiemurat vähän turhan korkealla, johtuen siitä, että en osaa välillä rauhoittua, vaan paahdan menemään! Salia, koiratreenejä, koulutehtäviä, kavereita.. Siinä on vähän aikatauluttamista!

Sirkushuveja kisoissa

Pari viikkoa sitten kisailtiin Soolon kanssa toista kertaa täällä lahden toisella puolella.
Mulla oli ollut kyläilemässä keskiviikosta lähtien vanha kämppäkaveri-nykyinen eläinlääkisopiskelija Henna Helsingistä, joten yöunet on jostakin syystä jääneet tosi vähäiselle. Tää kostautui aikalailla mun kisoissa, menin aika puolitehoilla ja juoksufiilis ei ollut parhaimmillaan.
Jännitti. Mä en sitä ees kelannut, mut meidän kouluttaja tuli mulle sanomaan radan jälkeen, et huppista ota vähä rennommin, Soolo joutu ihmettelemään koko radan ajan, että mikä mua vaivaa. Mitä mamma sä teet?
Viimeiselle radalle mä sit kokosin itteni, virittelin koiran ja itseni oikeaan mielentilaan jo lähdössä, niin johan alkoi sujumaan paremmin! Tällä radalla oli se fiilis kohdallaan, vaikka tuloksilla ei vieläkään juhlittu (hyllyä hyllyn perään ;)).

Näistä kisoista viikko eteenpäin ja meillä oli paikallisen koiraseuran epikset, johon osallistuin toki molempien poikien kanssa. Keijon kanssa tehtiin A0-radat, sekä tunneliradat. Nämä kaikki oli aikalailla onnistuneita, joku rima sieltä tippui kyllä, mutta se on pientä 🙂 Yhdellä radalla tosin harmittaa vietävästi, kun vahingossa annoin sen varastaa lähdössä. Tyhmä minä. Mutta voitettiin silti :–)




Soolon kanssa tehtiin kaksi open-rataa, joka oli 2-3 luokan tasoinen rata. Ensimmäinen rata oli ihan hirveää, mua jännitti taas niin paljon! Seuraavalla radalla kokosin itseni, vein rauhallisen koiran lähtöön ja saatiin jo paljon parempaa menoa aikaiseksi. Kepeillä tuli taas virheitä, jätti vikan välistä yms. En oikein tiedä, mikä niille on tullut? Treenitauon aikana jotenkin tulleet vanhat ongelmat uudelleen esiin?? Tehotreeni paikallaan. Muuten olin oikein tyytyväinen rataan, me oltiin pitkästä aikaa samalla radalla!
Jotkut luokkakaverit ihmettelivätkin, miten mä oon näin iloinen tommosesta radasta, mut meille se oli edistysaskel ja siellä oli paljon hyvää! xD

Tutustumisreissu Tarttoon


Kuva: Sunna Kivisalo

Samaan aikaan, kun oon elänyt ehkä onnellisinta hetkeä mun elämässä, oon stressannut aivan suunnattoman paljon kaikesta maan ja taivaan välillä. Asunto-asiat ovat ehkä eniten vaivanneet päätä.
Puhelimeen sai sovellukset kv.ee -sivustolle ja city24.ee -sivustoille, joita onkin sitten tullut hakattua ja etsittyä asuntoa aika monen monta tuntia joka ikinen väli, kun on ollut vapaata aikaa..

Aluksi jännitti soitella asunnonvälittäjille/omistajille, koska mun englanninkielen puhuminen ei oo niin fluent, kuin monella muulla. No, pelko oli turha, sillä ensimmäinen kysy, et voisinko puhua suomea, ei toi englanti oikein luonnistu. Toinen taas puhui niin tönkköä englantia, että jopa mää puhun paremmin. Sen jälkeen ei enää stressannut.



Tarttoon matkustettiin isän ja veljen kanssa autolla ja välissä mentiin laivalla. Kaikki oli ihan älyttömän helppoa – taas olin stressannut yhtä juttua vähän liikaa. Nyt uskallan ehkä jopa itsekseen lähteä tuonne.

Lähtiessä mulla oli useampi näyttö sovittuna ja sit matkan varrelta soitin vielä joitakin kivoja kämppiä. Kaiken kaikkiaan käytiin kattomassa 5-6 kämppää, joista kaksi oli semmoisia, joihin olisin voinut haluta muuttaa ja loput hylkäsin samantien (vaikka kuvat oli ollu kivoja).
Ensiksi meinasi epätoivo iskeä, mutta tuo viimeinen kämppä oli kyllä just niin mulle tehty, josta tiesin samantien sisäänmennessä, että TÄÄ ON NYT MUN. Ei meinattu enää edes jaksaa mennä katsomaan, kannatti.
Koiratkin oli sinne tervetulleita, kun omistajallakin on ollut. Useimmilla virolaisilla ei kuuleman mukaan oo ihan samanlaista käsitystä koiranpidosta, vaan jotkut saattavat kysellä, että ethän jätä viikonlopuksi yksin/kuseta parvekkeelle ym.
Multa kyseltiin aika vähän: onhan ne on kilttejä ja ei tuhoa paikkoja.
Sain siis ihanan kämpän – kattohuoneiston 5. kerroksesta, uudehko kaksio, lasitettu parveke ym ja hintatasokin vielä opiskelijalle sopiva! Pari kilsaa kouluun ja aika keskustassa oleskellaan.
Useat Virolaisista asunnoista oli valmiiksi sisustettuja, mutta tuonne täytyy nyt ainakin ostaa pesukonetta, sohvaa ym. Miellään sitä nyt vihdoin laittaakin kotia, jos tuolla hieman pidempään meinaa asustella. 🙂


Tartto. Se oli jotain niiin paljon kauniimpaa ja kivempaa, kuin olin kuvitellut. Olin kyllä kuullut, että se on hieno paikka ja kaikkea, mutta täytyy sanoa, että se iski vielä kovempaa paikan päällä. Kierreltiin ensin autolla kaupunkia aika paljon näyttöjä odoteltaessa. Käveltiin, käytiin syömässä kadulla, istuskelemassa ravintoloissa ym <3. Iloisia ihmisiä, oikeita asiakaspalvelijoita.
Tykkään ihan valtavasti tuosta tyylistä, että ravintola ulottuu kunnolla kadulle ja saa syödä pihalla ilta-auringossa keskellä katua. Miksei Suomessa oo oikein koskaan tuommoisia? Okei, me oltiin ”lomalla” ja reissussa, niin oli tietysti sairaan kivaa ja muuta, mutta musta tuntuu, että täällä mä voin viihtyä ihan mielellään.
Yllätyksenä tuli se, että niin moni osaa puhua suomeakin.

Ja vaikka joskus vaarallinen, on matka, silti ihmeellinen mahdollisuus. Lähdetkö kauas, meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit. Kuinka sun käy.

Nyt oon töissä viimeisiä viikkoja – siellä mietin välillä, miten kiitollinen oon tästä kaikesta. Joku asiakas/kaveri valittaa ”samaa paskaa aina vaan”, mä hymyilen ja pysähdyn miettimään, et tää on sitä arkee. Mä ajattelin hetki sit ihan samaa. Nyt mä oon lähdössä jonnekkin kauas pois.
Nautin näistä kaikista päivistä ihan liikaa, katson maisemia ja yritän painaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni. Tiedän, että mä nään nämä pian uudelleen, mutta silti haikeus. Oon sairaan innoissani kaikesta, pääsen tutustumaan uuteen maailmaan kera unelmien opiskelupaikan, mutta nyt arvostan näitä elämän pieniä hetkiä. Saan olla vapaa ja nauttia kesästä. Asiat on pitkästä aikaa ihan kohdillaan.

Oon pitkästä aikaa hölmö ja onnellinen. Mä paan peliin tän paskaisen sydämen.


PS. PENTUSIA ON LUVASSA !!!!!! <3 <3 <3 <3 Meten ja Soolon rakkauslapset syntyvät samalla viikolla, kun mä aloitan opiskeluni. Mä en malta millään odottaa, mitä sieltä tulee ja kuinka paljon, mutta kuulemma on kuitenkin tosi selkeästi kantavana. <3___<3
Tää syksy on varmasti mun elämän yks parhaimmista. Voin kertoa, ettei se elämä oo ollu kovinkaan usein näin helppoa ja ihanaa, päinvastoin. Mut sen kaiken jälkeen osaan nauttia tästä hetkestä <3

Elämä lupaa mulle, että teet tilaa jollekkin paremmalle. Elämä lupaa mulle, etten jää sun hyökyaallon alle.




Kuuden aamuherätykset ja usvainen takapelto <3