Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan (kinkku)


Nukun pitkään, juon hartaasti toista kuppia aamukahvia. Ensimmäinen kuppi meni samalla, kun vein koiria ulos aamujuoksuille. Edellisenä aamuna naureskelin moneen otteeseen tälle artikkelille. Löysin itseni niin monesta kohtaa, sain samaistua. Samalla hetkellä välttelen bilsan SAT-testiin lukemista. Hitaat aamut <3

Siitä on pian vuosi. Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ilman mun ensimmäistä rakasta karvaturriani. Sitä, jota odotin aivan varmasti eniten. Jännitin kotiintuloa, hakemista, ensimmäisiä agilitytreenejä, monia leirejä. Sitä kaikkea. Sitä, josta kaikki tämä lähti.
Ahmin koirakirjoja ja luulin tietäväni koirankasvatuksesta lähes kaiken. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Muistan, kun yhdellä koiraleirillä Kingi itkeskeli yöllä häkissä ollessaan ja ratkaisin huutamisen heittelemällä sille naksuja häkkiin – olihan se joo hetken hiljaa, kunnes taas alkoi.. Huonetoverit tykkäsivät 😀
Toisella Taitavien tassujen leirillä yölenkkeiltiin, syötiin lettuja ja huudeltiin Kukkuuuta Jennan (Siri) ja Saran (Hukka) kanssa. Olin onnellinen, kun joissakin agitreeneissä Kingi pysyi hallinnassa, eikä karannut haistelemaan.


Pieni hetki sitten ystävälläni oli vielä kaksi vanhempaa koiraa, mutta yhtäkkiä ne ovatkin poissa onnettomuuden takia. Lähtivät ihan yhtäkkiä, yhdessä, etkä voi tehdä mitään. Just noi koirat on olleet miljoona kertaa samoissa treeneissä, samoissa kisoissa ja reissuissa.
Samantien uutisen kuultuani oli aivan pakko ottaa molemmat koirat kainaloon ja olla niin ylettömän kiitollinen noista kahdesta otuksesta. Ne olis aivan yhtä hyvin voineet olla mun koirani, jotka pääseet vahingossa livahtamaan ovesta ulos. Äärettömän surullista. Miksi?

Lupasin aiemmin kirjoittaa Kingistä monia artikkeleita, muistella vanhaa hööpöpappaa niissä ja samalla käsitellä surua niissä, mutta en mä ole pystynyt. Tätäkin juttua oon monta kertaa kaivanut luonnoksista ja jatkanut uudelleen. Ikävä vaan kasvaa muistellessa liian kovaksi.

Vieläkin, jos mä katson meidän yhteisiä kuvia, tulee herkistynyt olo. Kuvittelin, että pystyisin muutaman kuukauden päästä Kingin poismenosta katsella niitä ilolla, muistella ihania aikoja, mutta ei.
Jos sallisin itseni katsella niitä yhtään pidempään, itkeskelisin varmasti koko loppuillan. Eilen illalla sattumalta katsoin kuvaa, jossa Soolo on suunnilleen Keijon ikäinen ja juoksee Kingin vierellä – molemmilla suunnaton ilo. En tiedä, oonko vaan yletön herkistelijä, vai onko ihan normaalia olla yhden kuvan jälkeen ajatuksissaan pitkän aikaa. Itku lohduttaa, mutta miksi ne parhaat viedään ensimmäisinä? Miksi ikävä sattuu?



Tää video ainakin näyttää sen, että ihan pirteä pappa se oli kaksi päivää ennen totaalista romahtamista. Ne leikki vielä Soolon kanssa <3 Ihan paska video, paskanen piha ja kaikkea, mutta mulle se on aarre! Kingiä ei voinut pitää pihassa vapaana, koska se saattoi ihan yhtäkkiä keksiä, että HAA nytpä lähden livohkaan ja sen jälkeen koiran korvat menit lukkoon. Metsälenkeillä se kyllä tuli mukana kivasti.


Ristiriitaista. Elämä menee eteenpäin, vaikka jotkut parhaat palat siitä jää taakse. En haluaisi kokea uudestaan niitä tunteita, kun halusin niiiiin paljon onnistua, olla paras ja pettyä aina uudestaan. Ei se ollutkaan niin helppoa. Sain Kingin kanssa opetella elämää, opetella niitä pettymyksiä. Isoja juttuja.

Keijo on vähän herkkiksempi, kuin Soolo. Soolo oli pentuna MUISTAAKSENI sellainen rämäpää, ettei sitä edes jännittänyt mikään tai kukaan. Meni joka paikkaan. Keijo on vähän mietiskelijä – ensimmäistä kertaa hallille tullessaan mietti, mikä paikka tää nyt on, voiks tonne mennä mami? (Lempäälään halliin kuitenkin suinpäin)
Sama juttu, kun tutustuttiin puomiin, pikkuse mietiskellen mentiin. Ihana kuitenkin huomata, että heti seuraavalla kerralla se on asenteella ”täällä oli superihanaa jee pääsen tänne mennään täysii heti!”

Ilman Kingiä en olisi osannut suhtautua tuohonkaan oikein, olisin varmaan lällytellyt ”tulehan, jooko, mentäis nyt, voi pieni kun jänskätät noin”, nyt taas mennäään asenteella ”nonii alas tulla sieltä, vauhtia” ja koira on et jaa okei, sen sijaan, että menis enemmän jännittyneeseen tilaan, ku toi mamiki on tollane outo.

Kingistä jutellaan meillä edelleen vähintään viikoittain, aina verrataan joka asiassa ”Kingi ois tehny sitä ja tätä”. Se pysyy muistoissa. Tuhkat odottavat pianon päällä edelleen hautaamistaan, jotenkin mulla on sellanen olo, että en oo vielä valmis päästämään kokonaan irti. Nyt mulla on jotakin siitä vielä jäljellä. Ehkä ensi kesänä.

Oon miettinyt, että ehkä tavallaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut lopulta tehdä itse sitä raskainta päätöstä – koska on aika? Olisi ollut ihan mahtavaa saada pitää pappa elämässä vielä monta vuotta pidempään, sitä mä toivoin ja toivon edelleen. Toisaalta lohdullista, että se myös säästi mut siltä tuskalta, kun pitää päättää toisen elämästä. Nyt ei voitu tehdä muuta, eikä sillä ollut kipuja pitkään.

Se oli mun ensimmäinen. Niin rakas, että sattuu vieläkin ajatella. Kaipaan mun omaa mustaa poikaa.

Olit hieno jätkä, upee poika ja ihan äärettömän taitava! Sä tiiät sen.