valopäiden joukkoon tähtäsin

Pikkupoika kasvaa, reipastuu ja riiviöityy. Oppii oman nimensä.

Pennun kouluttaminen on IHANAA. Mä ajattelin luoda tuolle otukselle tosi pitkään pelkkää virettä kentällä – menen siis vain leikkimään ja pitämään hauskaa kentälle. Toki se saa nyt ihan pienenä käydä siellä vain haistelemassa tunnelmaa, olla vaan, mut ne leikkihetket on lyhyitä.

Haluan, että se oppii, että se on aina maailmanmestari ollessaan kentällä. Haluan, että se tekee kaiken täysillä. Treenaan samaan aikaan kotona ruoka-aikoina tekniikkaa, eli perusasentoa ja jotain hauskoja temppuja.
Mä en halua vaatia tuolta pieneltä mitään teknisesti hyvää suoritusta kentällä pitkään aikaan – haluan vain, että sillä on kivaa mun kanssa. Meillä on ihan parasta.

Pentu osaa kuitenkin jo pyörähtää edestä sivulle (pitää opettaa vielä käsky) ja pyöriä takatassuilla vadin ympäri, sekä laittaa kaikki neljä tassua siihen. Pikkuisen aloiteltu myös tutustumaan agilityn laatikkotreeniin. Pikkuhiljaa aloitetaan imuttamalla seuraamista, kunhan nuo sivulletulot alkavat sujua erisuunnista. Nää saadaan siis tässä vaiheessa jo lihasmuistiin pikkuiselle.
Se tajuaa hurjan nopeasti asioita ja tuntuu jo nyt, että tulen sen kanssa etenemään paljon nopeammin, kuin Soolon kanssa. Isoin merkitys varmaan on kuitenkin sillä, että tiedän paremmin, mitä tehdä.

Taitava penska!




Muutkin mokaa

Typeryyttään on vaan vaikee myöntää, myönnän sen. Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa. Mua saa, mua täytyy valistaa: muutkin mokaa.

Postilaatikosta tuli ohut kirje. Pari päivää meni aika sumussa. Tein vuoden töitä ihan täysillä, parhaimmillaan tehtiin tyttöjen kanssa duunia yli 10h päivässä opiskellen fykebi. Miksei mikään riitä? Ei se kauaksi jäänyt, kuvittelin pääseväni sisään. Simuloidut pääsykokeet meni niin hyvin, pääsykoe tuntui menneen ihan jees.

Ei auta. Itkettää. Suututtaa. Ei unelmien koulupaikkaa vieläkään, ammattikorkeaan mulla olisi jälleen paikka, mutta mitä jos se ei oikeasti kiinnosta? Mitä, jos mä en koskaan tuu pääsemään sinne unelmakouluun, mitä jos tää kaikki yrittäminen on turhaa? Kannattaako yrittää vielä?
Mä oon nuori, tiedän, ehdin hakea vielä montakin kertaa. Onko tää kaikki stressaaminen sen arvosta? Mä uskon niin.
Mietin tekeväni töitä tammikuuhun asti, aloitella samalla lukemaan uudestaan pikkuhiljaa (kunhan toivun pettymyksestä ja latailen vähän akkuja) ja tammikuusta sitten opistolle takaisin. Ensi vuonna sitten olen oikeasti kirkkaasti sisällä.



Tykkään elämästä tälläsenäänkin, viime vuosi antoi todella paljon ja oli ihan huippu kivaa, mutta jotenkin toinen ”välivuosi” ajatuksena turhauttaa. Heitänkö vaan hukkaan vuosia elämästä, kun samalla olisin voinut vaikka valmistua kohta jo johonkin toiseen ammattiin? Onneksi on kohtalotovereitakin.

Olen lohdutellut itseäni treeneillä, työnteolla, kavereilla, ostin myös salille 10 kerran kortin ja ajattelin ottaa taas tavaksi käydä vähintään kerran viikossa josskain ohjatuissa jumpissa – tähän asti on ainakin onnistunut, mutta kaverin kanssa onkin paljon helpompi lähteä, kun ei ole varaa lusmuilla! 😀 Bodycombatin jälkeinen fiilis on ihan huikee!
Tavoitteena jaksaa pian juosta se kolmaskin agirata ilman, että jalat tekee yhtään kuolemaa!


Meiän söpöläiset leikkivät tähän malliin joka ikinen päivä – hassua kyllä, niillä menee aika hyvin yhteen!

Makkararuuduista jälkikoiraksi

Olen tehnyt pennulle tähän mennessä neljä makkararuutua. Makkararuutu tarkoittaa siis sitä, että tallon noin 1m x 1m alueen, johon laitan ruokaa askelien päälle – etenkin reunoille ja kulmiin, mutta myös keskelle.
Ensimmäisellä ja tokalla kerralla se oli vähän hukassa, mitä oli tekemässä. Otti namin silloin, tällöin. Meni reunojen ylitse ja korjaili. Toisen ja kolmannen kerran välissä pennulla oli kuitenkin naksahtanut aivoissa ja se oli ihan huippu! Nenä vaan maassa ja etsi kokoajan lisää nameja ja meni harvemmin reunojen ylitse.
Vielä tehdään näitä muutamia, ennenkuin aletaan kaventaa ruutua ja muuttaa ”oikeaksi” jäljeksi.

Hakutreenit sujuvat taas!

Soolo oli tällä viikolla ihan super hakukoira <3 Se oli viime treeneissäkin, joten nyt halusin vaan vahvistella tuota sen intoa lähteä täysillä maalimiehelle. Soolo oli ihan intopinkeenä, kun hain sitä jo häkistä metsään ja lähtikin tosi hienosti! Seuraavalla kerralla täytyy taas hieman vaikeuttaa ja ottaa jonkin verran vaikeampia piiloja. Pentukin pääsi ensimmäistä kertaa etsiskelemään maalimiehiä. Pentu tuli hihnassa mun kanssa ja kun bongasi maalimiehen hajulla, niin sai mennä sen luokse syömään herkkuruokaa. Lopuksi tehtiin vielä vähän herkkurinkiä pikkuiselle.


Penska on ollut jo aika monissa treeneissä mukana – samanikäinen leikkikaverikin löytyi. Rankat huvit vaatii rankan levon!

Meillä oli tällainen Aino-koira muutaman päivän hoidossa – vähän oli kissoilla sopeutumista, penskan kanssa kaikki meni hyvin. Oli kyllä niiiiin paljon erilainen koiruus, kuin nää mun solliet 😀


Käytiin myös tässä joku aika takaperin Viivin kanssa kuvailemassa, joten pian on luvassa supersiistejä kuvia koiruleista! 🙂 Blogi myös tulee uudistumaan hieman ulkoasultaan, kunhan saan muut projektit alta pois ja ehdin käydä tämän kimppuun.

5 vastausta artikkeliin “valopäiden joukkoon tähtäsin”

  1. Se on ärsyttävää, kun ei pääse sisään haluamaansa kouluun. Mutta tee just niin kuin suunnitteletkin eli hae ens vuonna uudestaan, mene sinne kouluun, mitä haluat oikeasti sitten isona tehdä. Mä kävin ammattikorkean, koska en jaksanut lukea sinne, mikä olis oikeesti ollut sydäntä lähellä oleva ala. Mä oon tosi huono lukeen, niin en jaksanut sitten yrittää montaa kertaa. Enkä jaksa enää kolmekymppisenä lukea uutta tutkintoa, mutta viime vuosina olen oppinut tuntemaan itseni ja myöntään itselleni sen, mitä oikeasti tykkään tehdä ja se ei ole sitä, mihin oon kouluttautunut ja mitä teen päätyökseni. No, onneks voin tehdä myös sellaista työtä mistä tykkään, vaikka siihen ei mun korkeakoulutusta todellakaan tarvittais.

    Mutta anyway, myöhemmän elämän kannalta kannattaa opiskella vain sellaista, mitä oikeasti haluaa tehdä, mihin on intohimo, koska sellaista työtä jaksaa sit tehdä myöskin. Tietty kannattaa myös katsoa, että sellaisella alalla on töitä, mihin hakee vuosia ja opiskelee vuosia, mutta en usko, että tässä sun ammatinvalinnan kohdalla työn puute olis mikään ongelma 🙂

    Ens vuonna pääset sisään 🙂 Nauti nyt hetkestä silti, ehkä sulle on nyt toinen välivuosi hyväksikin, niin ehkä ehdit keskittyyn pentuseen paremmin 🙂

  2. Kiitos Marra ihanasta kommentistasi! Kiva kuulla kommenttia vähän kokeneemmaltakin, kun lähinnä puinut näitä vain noiden tuttujen, samalle alalle hamuavien kanssa.
    Tuo antaa uutta uskoa tälle omalle puurtamiselleni – toi on aivan varmasti sitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä! Mä aion yrittää, tehdä töitä ja näyttää, että mä pystyn tähän vielä joku päivä 🙂

    Välivuosi voi tosiaan olla hyvästäkin, koska oon niin suorittajatyyppiä ja stressailen asioista, niin vähän toisenlaista elämää nyt hetken aikaa, ennen kuin taas aloitan luku-urakkaa 😀 Saa vain nauttia elämästä ja kesästä! :>

  3. Voi Evie, mua harmittaa sun puolesta niin paljon 🙁 Sä jos kuka ansaitset sen paikan ja toivon niin, että sit kolmas kerta toden sanoo! Ja oon samaa mieltä siinä, että ei ole järkee mennä sinne amkkiin jos se ei yhtään kiinnosta eikä siitä tykkää – ihan yhtä lailla ”ajanhukkaa” sekin on, kuin olla töissä tms. Ja tosiaan pennulle on nyt hyvin aikaa ainakin 🙂

    Onpa muuten kiva lukea sun ajatuksia tosta pennun treenaamisesta, kun oon itekin nyt keskittynyt lähinnä siihen vireeseen ja mielentilaan, siihen, että kaikki yhdessä tekeminen on maailman parasta. Viime päivinä mua on taas ahdistanut, kun sisarukset osaa jo vaikka mitä ja me ollaan tehty kunnolla ehkä just perusasentoa, imutusta, luoksetuloa ja maahanmenoa… Vaikka ihan tyhmäähän se on eikä pitäis vertailla muihin! 😀 Stressaan vaan niin kauheesti, etten osaa opettaa tuota pentua, vaikka se oppii ihan mielettömän nopeesti.

  4. Joo, mä oon varmaan se pahin tuomitsija itelleni – miksen laskenut enemmän, lukenut enemmän jne, vaikka oikeasti tiedän, että tein kyllä tasan niin paljon kuin pystyin nyt! Mutta ei auta, ens vuonna sit uudelleen.. :>

    Joo, mä en oo ainakaan ajatellut ottaa stressiä siitä, saadaanko liikkeitä tai esteitä kasaan johonkin tiettyyn aikaan mennessä, vaan tehään just noita perusjuttuja ja mielentilaa :> Kyllä sä osaat tosi paljon, älä huoli!!
    Mä oon niin onnellinen, kun mulla on Soolo, tollanen parhaassa kisaiässä oleva kaveri, niin ei oo todellakaan penskan kanssa kiire mihinkään vielä :–)

Vastaa käyttäjälle evie Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *