Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan (kinkku)


Nukun pitkään, juon hartaasti toista kuppia aamukahvia. Ensimmäinen kuppi meni samalla, kun vein koiria ulos aamujuoksuille. Edellisenä aamuna naureskelin moneen otteeseen tälle artikkelille. Löysin itseni niin monesta kohtaa, sain samaistua. Samalla hetkellä välttelen bilsan SAT-testiin lukemista. Hitaat aamut <3

Siitä on pian vuosi. Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ilman mun ensimmäistä rakasta karvaturriani. Sitä, jota odotin aivan varmasti eniten. Jännitin kotiintuloa, hakemista, ensimmäisiä agilitytreenejä, monia leirejä. Sitä kaikkea. Sitä, josta kaikki tämä lähti.
Ahmin koirakirjoja ja luulin tietäväni koirankasvatuksesta lähes kaiken. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Muistan, kun yhdellä koiraleirillä Kingi itkeskeli yöllä häkissä ollessaan ja ratkaisin huutamisen heittelemällä sille naksuja häkkiin – olihan se joo hetken hiljaa, kunnes taas alkoi.. Huonetoverit tykkäsivät 😀
Toisella Taitavien tassujen leirillä yölenkkeiltiin, syötiin lettuja ja huudeltiin Kukkuuuta Jennan (Siri) ja Saran (Hukka) kanssa. Olin onnellinen, kun joissakin agitreeneissä Kingi pysyi hallinnassa, eikä karannut haistelemaan.


Pieni hetki sitten ystävälläni oli vielä kaksi vanhempaa koiraa, mutta yhtäkkiä ne ovatkin poissa onnettomuuden takia. Lähtivät ihan yhtäkkiä, yhdessä, etkä voi tehdä mitään. Just noi koirat on olleet miljoona kertaa samoissa treeneissä, samoissa kisoissa ja reissuissa.
Samantien uutisen kuultuani oli aivan pakko ottaa molemmat koirat kainaloon ja olla niin ylettömän kiitollinen noista kahdesta otuksesta. Ne olis aivan yhtä hyvin voineet olla mun koirani, jotka pääseet vahingossa livahtamaan ovesta ulos. Äärettömän surullista. Miksi?

Lupasin aiemmin kirjoittaa Kingistä monia artikkeleita, muistella vanhaa hööpöpappaa niissä ja samalla käsitellä surua niissä, mutta en mä ole pystynyt. Tätäkin juttua oon monta kertaa kaivanut luonnoksista ja jatkanut uudelleen. Ikävä vaan kasvaa muistellessa liian kovaksi.

Vieläkin, jos mä katson meidän yhteisiä kuvia, tulee herkistynyt olo. Kuvittelin, että pystyisin muutaman kuukauden päästä Kingin poismenosta katsella niitä ilolla, muistella ihania aikoja, mutta ei.
Jos sallisin itseni katsella niitä yhtään pidempään, itkeskelisin varmasti koko loppuillan. Eilen illalla sattumalta katsoin kuvaa, jossa Soolo on suunnilleen Keijon ikäinen ja juoksee Kingin vierellä – molemmilla suunnaton ilo. En tiedä, oonko vaan yletön herkistelijä, vai onko ihan normaalia olla yhden kuvan jälkeen ajatuksissaan pitkän aikaa. Itku lohduttaa, mutta miksi ne parhaat viedään ensimmäisinä? Miksi ikävä sattuu?



Tää video ainakin näyttää sen, että ihan pirteä pappa se oli kaksi päivää ennen totaalista romahtamista. Ne leikki vielä Soolon kanssa <3 Ihan paska video, paskanen piha ja kaikkea, mutta mulle se on aarre! Kingiä ei voinut pitää pihassa vapaana, koska se saattoi ihan yhtäkkiä keksiä, että HAA nytpä lähden livohkaan ja sen jälkeen koiran korvat menit lukkoon. Metsälenkeillä se kyllä tuli mukana kivasti.


Ristiriitaista. Elämä menee eteenpäin, vaikka jotkut parhaat palat siitä jää taakse. En haluaisi kokea uudestaan niitä tunteita, kun halusin niiiiin paljon onnistua, olla paras ja pettyä aina uudestaan. Ei se ollutkaan niin helppoa. Sain Kingin kanssa opetella elämää, opetella niitä pettymyksiä. Isoja juttuja.

Keijo on vähän herkkiksempi, kuin Soolo. Soolo oli pentuna MUISTAAKSENI sellainen rämäpää, ettei sitä edes jännittänyt mikään tai kukaan. Meni joka paikkaan. Keijo on vähän mietiskelijä – ensimmäistä kertaa hallille tullessaan mietti, mikä paikka tää nyt on, voiks tonne mennä mami? (Lempäälään halliin kuitenkin suinpäin)
Sama juttu, kun tutustuttiin puomiin, pikkuse mietiskellen mentiin. Ihana kuitenkin huomata, että heti seuraavalla kerralla se on asenteella ”täällä oli superihanaa jee pääsen tänne mennään täysii heti!”

Ilman Kingiä en olisi osannut suhtautua tuohonkaan oikein, olisin varmaan lällytellyt ”tulehan, jooko, mentäis nyt, voi pieni kun jänskätät noin”, nyt taas mennäään asenteella ”nonii alas tulla sieltä, vauhtia” ja koira on et jaa okei, sen sijaan, että menis enemmän jännittyneeseen tilaan, ku toi mamiki on tollane outo.

Kingistä jutellaan meillä edelleen vähintään viikoittain, aina verrataan joka asiassa ”Kingi ois tehny sitä ja tätä”. Se pysyy muistoissa. Tuhkat odottavat pianon päällä edelleen hautaamistaan, jotenkin mulla on sellanen olo, että en oo vielä valmis päästämään kokonaan irti. Nyt mulla on jotakin siitä vielä jäljellä. Ehkä ensi kesänä.

Oon miettinyt, että ehkä tavallaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut lopulta tehdä itse sitä raskainta päätöstä – koska on aika? Olisi ollut ihan mahtavaa saada pitää pappa elämässä vielä monta vuotta pidempään, sitä mä toivoin ja toivon edelleen. Toisaalta lohdullista, että se myös säästi mut siltä tuskalta, kun pitää päättää toisen elämästä. Nyt ei voitu tehdä muuta, eikä sillä ollut kipuja pitkään.

Se oli mun ensimmäinen. Niin rakas, että sattuu vieläkin ajatella. Kaipaan mun omaa mustaa poikaa.

Olit hieno jätkä, upee poika ja ihan äärettömän taitava! Sä tiiät sen.

Suurin suru on sanaton – syvin kaipaus äänetön.


Saisinpa rutistaa vielä kerran, kertoa vielä kerran, että oot hyvä poika, hieno jätkä!


Niin äkkiä lähdit.
Varoitit hetken ennen.
Halunnut et rakkaittesi
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit ovelle vastaan,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen,
kuin se tärkeintä maailmas ois.
Kadun niin paljon.
Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,
jota luulin olevan loputtomiin.
Kun vein sinut kävelylle tienlaitaan,
sen sijaan, että olisin vienyt metsään,
jonka tuoksuja niin rakastit.
Olisit ansainnut sen.
Yhden minä tiedän,
me tapaamme vielä.
Tässä maailmassa kenties,
jos sielumme vaeltavat.
Jos taivas on totta,
sinä odotat minua siellä.



Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa,
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.


Jos niin käy,
että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä
mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa
ei kukaan ole estävä
sinä tulet surulliseksi
-minä ymmärrän
älä anna surusi estää sinua
sillä tänä päivänä enemmän
kuin koskaan ennen
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan
Meillä on ollut niin
monta hyvää vuotta,
tulevaa ei kannata surra,
et haluaisi minun kärsivän
kun aika koittaa,
anna minun mennä…
Vie minut sinne missä
he auttavat minua,
mutta pysy luonani loppuun
pidä minua lujasti ja
puhu minulle
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet
Tiedän että aikanaan
sinäkin huomaat sen olevan ystävyyttä
jota minulle osoitat
vaikka häntäni on viimeisen
kerran heilahtanut
niin kivulta ja kärsimykseltä
olen säästynyt
Älä sure sitä että
sen täytyy olla sinä
jonka täytyy tehdä päätös
olemme olleet niin läheisiä
– me kaksi näinä vuosina
älä anna turhaan sydämesi itkeä

Kingi olit niiin rakas !

Mä en tiedä edes mistä aloittaa. Ei oikein löydy sanoja kuvaamaan. Vaikeeta kertoa, haluun, että tää on vaan pahaa unta. Itkettää katsoo kuvia, videoita vielä enemmän.
Jouluaattona mulla oli vielä kaksi maailman ihaninta ja eläväisintä koiraa. Kingi ja Soolo leikkii keskenään, Soolo härnää Kingiä leikkimään, kun toinen on narussa kiinni. Nyt on vain yksi. :–( Raaastava ikävä!



Joulupäivänä isä ihmettelee jo päivällä, kun Kingille ei maistukaan yhtäkkiä maksalaatikko, joka on aina ollut koiran ykkösherkkua. Eikä maistu oikein mikään muukaan.
Seuraavana päivänä olin jo huolissani, kun ei meinannut kakkaakaan tulla, eikä koira vieläkään syö, joten mentiin heti Korpilahdella kunnaneläinlääkärille. Eläinlääkäri luuli aluksi oireita ummetukseksi, mutta päätti lähettää meidät varmuuden vuoksi Jyväskylän Otsoon, jotta saataisiin verikokeet ym tehtyä varmuuden vuoksi. Kingillä oli tällöin jo kuumetta noin 39 astetta.

Otsossa Kingiltä otettiin verikokeet, joiden tultua se laitettiin välittömästi tiputukseen, koska oli niin kuivunut. (oli kuitenkin juonut kotona suht normaalisti, joten en osannut edes epäillä..) Laajat verikokeet paljastivat myös, että nyt on oikeasti jotain hätänä. Myös tunnuseltaessa Kingin vatsa oli pinkeä ja kivulloinen. Kingiltä otettiin röntgenkuva mahasta – suttuinen kuva, maksa suurehko ja peräsuolessa hieman ulostetta.
Tämän jälkeen vielä ultrattiin, joka vahvisti epäilystä haimatulehduksesta.

Kingi sai lääkkeet suoneen, nesteytyksen ja me päästiin lähtemään kotiin. Mä alan itkeä jo maksaessa eläinlääkärin laskua, koska tajuan, että tämä on oikeasti vakava juttu. Kingi ei ehkä selviäkään tästä.. toivo itää huomiseen, sen on selvittävä, se on vahva koira, mun ensimmäinen! Lääkäri ei anna liikaa toivoa, mutta yrittää parhaansa.

Kotona Kingi ei syönyt mitään, eikä nyt juonutkaan enää ollenkaan. Tassut oli yöllä tosi kuumat tunnusteltaessa, eli varmasti kuumetta riitti. Käytiin pihassa pari kertaa pissalla. Kingi on aika nuutuneen oloinen, mutta tulee ovella vastaan kaupasta tullessa ja muutenkin tarkkailee ympäristöään. Säikähtää ilotulitteita ja juoksee vähän, mutta pääasiassa nukkuu ja tuntuu olevan lääkkeistä hieman sekaisin.

Nukkumaanmennessä ja mun ollessa sängyssä Kingi tuli jossain vaiheessa sänkyyn myös, änki vartavasten kainaloon, makasi siinä rapsuteltavana pitkän aikaa. Jossain vaiheessa vaihtaa asentoa ja katsoo mua pitkään silmiin, kun yritän nukkua. Se tuijotus ei lakkaa ja musta tuntuu, että tää on oikeesti meidän viimeisiä hetkiä yhdessä. <3 Kingi tietää, että se on pian lähdössä pois täältä. Se on oikeasti kipeä, mä tajuan, mutta en halua uskoa, en millään. Kyllä se paranee. <3 Herään yöllä ainakin neljä kertaa pakkojuottamaan Kingiä ja se juokin mielellään, kun vähän auttaa. Aamulla mennään 10.30 tarkastukseen eläinlääkärille, Kingi on pirteämpi ja reippaampi, kuin eilen, mutta ei mitenkään merkitsevästi. Kuumetta ei enää ole. Kingi pääsee taas tiputukseen ja eläinlääkäri kyselee, että halutaanko avata ja katsoa, mikä sillä oikeasti on syynä - jos se olisi vaikka syönyt jotain epänormaalia, tai ainakin tarkistaa, että voidaanko me auttaa sitä miten - vai olisiko haima tuhoutunut jo liikaa.. Soitan isälle, jolta tulee aivan varma vastaus samantien: tottakai yritetään!



Samana päivänä kahden aikaan Kingi avattiin ja eläinlääkäri toteaa todella ärhäkkään haimatulehduksen, sekä suolistotulehduksen. Ohutsuoli on aivan punainen ja siinä on paljon verenhyytymiä, maksan pinnalla fibriinisakkaa ja koko suolisto täynnä sinne kuulumatonta nestettä. Vatsaontelon pinnat ovat epänormaalit, eli haima on alkanut entsyymeillään tuhota muita elimiä ja hyvin nopeasti. Kingillä olisi todennäköisesti maksimissaan vain muutama päivä aikaa elää ja ennuste parantumisesta on erittäin heikko, joten tein raskaan päätöksen parhaan kaverini vuoksi. Totuus iski, että ei me sitä voida enää pelastaa. Kyyneleet valuu silmiin ja ääni särähtelee, että antakaa sen mennä.

Kingi yritti lääkärissä nuolla mua moneen kertaan. Sen silmistä näki, että se on kipeä. Sillä ei ole enää sitä samaa iloista katsetta.
Mulla on aivan jäätävä ikävä. Mä kaipaan mun ensimmäistä ikiomaa koiraani niin valtavasti. Sen oli aika mennä, mutta miksi näin pian, ihan yllättäen? Kaikki tapahtui niin nopeesti, etten oo edes ehtinyt käsittää.
RAKAS, sulla on nyt hyvä olla. <3 Vain yksi voi olla se ensimmäinen. Sulla on varmasti sellanen erityinen paikka mun sydämessä aina. Muistakaa nauttia hetkistä koirienne kanssa joka päivä, mulle muistutettiin taas, että koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Mä luulin, että meillä olisi vielä monta vuotta aikaa yhdessä. Kingi olisi täyttänyt maaliskuussa 10v ja se oli edelleen tosi pirteä, vaikka askel olikin jo vähän hidastunut.



Kingin viimeiset ajat oli onnellisia – se sai olla Soolon kanssa yhdessä paljon ja noista kaveruksista näki, että ne tykkää toisistaan niin paljon! Mä en nyt jaksa kirjoittaa enempää, mutta takuulla kirjoitan Kingistä vielä paljon muisteloita <3 Tämän kaiken sairastelusta halusin kertoa, jos siitä olisi jollekkin muulle hyötyä jollakin tapaa. Me ei ainakaan oltaisi voitu tehdä yhtään enempää.

Anna anteeks nää kyyneleet, mut mulla on vaan niin kova ikävä. Olin 10vee kun sut sain ja olin varmasti ja epäilemättä silloin maailman onnellisin tyttö.