Miksi Keijo tuli meille? Rotuvalinta ja sen vaikeus.

Lupasin aikaisemmin kertoa hieman Keijon kotiuttamisen taustoista. Ajattelin myös hieman avata ajatuksiani meidän koiran hankinnasta ja elämästä collieiden kanssa. Ei ole syytä kaunistella asioita, eikä myöskään hypettää taivaisiin omia koiria, vaikka usein mieli tekisisikin sen mielellään! Jonkin aikaa aihetta mutustelleena vihdoin kerron jotakin.


Soolon sisko Elora, joka asuu Italiassa.

Miksi collie? Haluan edelleen collienpennun itselleni, miksi?

Kokemukseni harrastamisesta collien kanssa ovat melko rajoittuneita. Mulla ei ole kauheasti kokemusta koiraharrastuksista ylipäätään, ei mitään mahtavia tuloksiakaan, mutta silti koen mulla olevan jotakin sanottavaa. Ainakin voin kertoa siitä, millaista on ollut elää kahden aivan erilaisen koiran (collien) kanssa arkea ja harrastuksia. Useita collieita olen kuitenkin nähnyt monissa eri tapahtumissa.

Olen parikympppinen koiraharrastaja, jolla on ollut tähän asti kolme omaa koiraa. Ensimmäisen koirani sain kymmenvuotiaana: koiran hankintaa ei juurikaan suunniteltu, vaan otettiin se, joka oli lähellä ja helppo saada, kunhan saatiin vaan nopeasti kiva kotikoira! Vanhemmilla oli myös ollut collie, kun olin noin vuoden vanha. Collie iski edelleen. Nämä kriteerit täytettiin, ei vaadittu enempää.

Vuosien vieriessä erilaiset koiraharrastusmuodot alkoivat kiinnostaa. Kingin ottamista en ole katunut päivääkään, koska se opetti mulle niin mielettömän paljon.
Esimerkiksi jotakin siitä, millaisia ominaisuuksia collieilla ei tule olla – esim. alusta-arkuus, ääniherkkyys, hermojen prakaaminen. Siinä oli paljon hyviä asioita. Se opetti isoja asioita. Se opetti myös rakastamaan tätä rotua.
Mulla oli Kingin kanssa meidän omat jutut, tunnettiin toisemme läpikotaisin ja halusin yrittää tehdä sen kanssa kaikkea! Välillä vaadin liikaa meiltä molemmilta, jonka vuoksi petyin usein. Kaikesta huolimatta se oli onnellisimmillaan silloin, kun sai tehdä mun kanssa yhdessä. Kuinka kaipaankaan tuota koiraherraa!

Usein collien sanotaan olevan herkkis, hermoheikko, paukkuherkkä, arka, moottoriton… Lista on pitkä! Näitä kyllä löytyy collieista, olihan Kingikin lähes kaikkia noita. En tiedä, kuinka suuri osuus collieista on tällaisia. Valitettavan moni. Harrastuskentiltäkin näkyy jokunen ohjaajaa, jotka yrittävät harrastaa tällaisten koirien kanssa. Niistä puuttuu se jokin. Muutaman vuoden takainen artikkeli ”Oikeista collieista” kuvaa myös ajatuksiani aika hyvin!

Sooloa ottaessani halusin löytää kasvattajan ja pennun, jonka kanssa pystyisi kunnolla harrastamaan. Löysin Tiinan, löysin myös muutamia muita kasvattajia. Näin useamman kasvattajan koiria ja tutustuin, halusin löytää ja olla varma! Ei kelvannut vaihtoehto ”ihan kiva”.
Kuulin useammalta tutultani rotua miettiessäni, että ”Et kai sä nyt toista collieta ota?! Mieti nyt jotain muutakin! Et sä saa kivaa koiraa sieltä.”
Pohjatyö kannatti, sillä nykyään en törmää tähän niin paljoa. Soolo on yllättänyt monet olemuksellaan, että colliestakin löytyy poweria ja virtaa tekemiseen!


Keijon iskä Kelmi.

Mielestäni nämä colliet ovat vielä turhan harvassa, mutta onneksi kasvattajat ovat alkaneet kiinnittää collieiden luonneominaisuuksiin entistä enemmän huomiota. Koen collieilla olevan aika paljon puutteita joissakin luonneominaisuuksissa, mutta niiden joukosta löytyy myös todella paljon kivoja koiria, joista löytyy potkua moneen harrastukseen. Ne on niitä timantteja.

On onni omistaa koira, jonka kanssa arki sujuu aikalailla ongelmitta ja jonka kanssa voi lähteä lähes minne vaan.

Haluan näyttää: kyllä, collietkin pystyvät. Meillä on paljon omia ongelmiamme, jotka suurimmaksi osaksi johtuvat minusta itsestäni. Niitä on kumminkin aivan varmasti joikaisella koiranomistajalla. Olen vahvistanut vääriä asioita, enkä ole osannut puuttua epätoivottuun käytökseen.
Meillä ei ole vielä mitään huikean korkealla olevia tavoitteita – ohjaajan taidon puutteista johtuen, mutta ehkä vielä joku päivä.. Tällä hetkellä tehdään omalla tasollamme ja ollaan huikean tyytyväisiä siihen!

Ja ei, Soolokaan ei varmasti ole täydellinen luonteeltaan, mutta se on melko lähellä sitä, mitä itse toivon koiraltani. Toki ajatukseni tämänkin suhteen varmasti muovautuvat sitä mukaan, kun opin asioista enemmän.
Tottakai silläkin on joitakin ominaisuuksia, joista en tykkää, mutta varmasti suurin osa niistä johtuu siitä, että en ole niitä osannut kouluttaa ja opettaa oikealla tavalla.
Soolo on kuitenkin koira, josta voisin ottaa itselleni pennun hetkeäkään miettimättä – mikäli narttu olisi kiva. Se on ollut mulle täys kymppi!

Ensimmäinen koirani meni usein lukkoon siitä, että sitä kielsi; Soolon se saa vain yrittämään lisää: kyllä mä mamma oikeesti osaan, anna mä näytän sulle miten taitava olen! Kolikon kääntöpuoli on se, että tuo otus keksii vähän turhankin usein omia juttujaan.

Tulevaisuuden haaveitakin on. Olen miettinyt australianpaimenkoiraa, holskua, bordercollieta, tervua, välillä pyrtsiäkin. Ja mudia. Olen kysellyt joiltakin harrastajilta kokemuksia näistä, kysellyt, mistä löytyisi kivoja koiria ja koittanut laajentaa vähän näkökulmaani tähän touhuun. Kaikestä tästä pohdinnata huolimatta päädyin jälleen collieen – tuntui niin hirvittävän työläältä alkaa tehdä samaa pohjatyötä uudelleen, jotta saisin edes lähellekkään sellaisen piskin, jonka haluaisin. Taisi se collie kuitenkin olla se mun juttu.

Välillä mietin, saisinko aivan erilaisen touchin kouluttamiseen, jos kokeilisin juurikin esim. bordercollieta/belgianpaimenkoiraa. Oppisinko jotakin aivan uutta koiran käyttäytymisestä, tai siitä, mitä collieiden luonteesta tai rakenteesta puuttuu? En tiedä, jääköön arvoitukseksi, toistaiseksi. Uskoisin, että osaisin tuollaisen koiran omistamisen jälkeen katsoa omaa koiraani paljon kriittisemmin. Oppiiko tätä taitoa, kun kouluttaa erilaisia koiria? Haluan kehittää itseäni ja koirasilmääni kouluttamalla myös muita.

Colliella ei ole mulle ihanteellisin turkki – vaikka se on oikeasti tosi helppo, ainakin Soololla (harjaan maksimissaan kerran kuussa, jos sitäkään, eikä se ole takussa siltikään..). Jostakin syystä vain tykkäisin, että se olisi liioittelumattomampi, niukempi ym – niinkuin entisajan collieilla, joita näkee edelleen joissakin harvoissa kuvissa. Naurakaa mulle – Soolostakin sanotaan aina näyttelyissä, että sillä ei ole tukkaa tai se ei ole turkissaan!

Kaiken tämän pähkäilyn jälkeen kyselin jälleen Tiinalta lopulta pennuista ja tosi mielellään kuulemma tänne pentu tulisi, mikäli sopiva syntyisi :–) Oli ihanaa saada heti pentujen synnyttyä viestiä – täällä olisi yksi Pate-poju, joka mielellään muuttaisi teille!

Odottelu alkoi. Mietin edelleen, olisiko tää ihan varmasti mun pentu. Sooloa odottaessa mä koin tunnemaailmassa ihan tosi äfäärejä fiiliksiä – mä olin niiiiiin varma, mä tiesin, että tää on super ja siisti.
Oon tullut siihen päätökseen, että ehkä oon vaan turtunut, aikuistunut ja tylsistynyt?

Mun ei pitänyt ottaa pentua vielä muutamaan vuoteen, mutta jonkin aikaa Kingin poismenon jälkeen ajatus alkoi kyteä. Soolo kaipasi kaveria, piristysruisketta. Mäkin kaipasin. Kingiä nyt ei kukaan voi millään keinolla paikata, mutta jonkun kolon Keijo-koheli tuli täyttämään meidän perheeseen.
Siitä huolimatta, että pennunottoa ei mietitty tällä kertaa hirvittävän pitkiä aikoja, ei tää ollut mitenkään harkitsematonta. Tunsin emän hyvin, pentueen isänkin oon nähnyt monenmonet kerrat! Ne on kivoja koiria, siistejä ja hienoja!


Viikonloppu hoitamassa pentuja ja lopulta pikkuinen kotiin

Suostuin oitis, kun Tiina ehdotti mulle pentujen hoitoa – kunhan olisi vain töistä vapaata silloin. Oli ihanaa päästä seuraamaan ja vertailemaan pentuesisaruksia. Tullessani en millään erottanut niitä toisistaan, sekoitin kaikki keskenään, mutta kyllä niihin niin paljon tutustui parin päivän aikana, että lähtiessä tiesi heti, kuka on kuka!

Oli ihanaa nähdä pentujen syövän yhteiseltä lautaselta, painivan keskenään ja matsien ottokin oli aika rajua. Mut se oli myös rankkaa!
Kaikki pennut vaikutti tosi kivoilta, vaikea tehdä eroja muun, kuin ulkonäön suhteen.

Mä olin kuitenkin taas hetken aikaa maailman onnellisin tyttö, kun lähdettiin yhdessä poikien kanssa ajelemaan kohti Keski-Suomea ja kotia. Mulla oli pentu. Pienenpieni, söpöliini!!

rokotukset, eka mätsäri ja pentupainia!

Ensimmäistä kertaa eläinlääkärissä..

Käväistiin viimeviikolla pentujen kanssa ekoilla rokotuksilla. Saatiin yllättäen aika samalle päivälle, kuin soitinkin. Molemmat pirpanat olivat tosi kiltisti! Kaikki oli kunnossa – eläinlääkäri kurkkasi suuhun, korviin ja kopeloi ne kiveksetkin. Keijo halusi vielä piikin jälkeen antaa muutaman ylimääräisen suukon eläinlääkärisedälle. Kuukauden päästä on kuulemma tehosterokotus, jonne myös kisu pääsee taas mukaan!


Me ollaan toivottoman huonoja näiden nimien kanssa, koska tältä tyttökisulta puuttuu vieläkin nimi! Minni-mirri?

..sekä mätsärissä!

Samaisena torstai-iltana suunnattiin meidän ihkaensimmäiseen mätsäriin, jossa olin itse myös talkoilemassa – joskin minun osaltani ne hommat jäivät aika pieneksi osaksi iltaa. Soolon isoihin koiriin ja Keke tietty pentuihin.
Olin ihan hämmästynyt, kun Soolokin osasi sittenkin käyttäytyä kehässä ihan siedettävästi! Liikkeiden esittely muistutti etäisesti tokoseuraamista (:D), seisominen sujui, mutta se ei komentanut!! Okei, kyllä se siinä vaiheessa, kun oltiin lähdössä jo pois punaisen nauhan kanssa. Punaisten kehässä se kuitenkin päätti taas toteuttaa itseään, joten pääsinkin komentamaan hieman rankemmalla kädellä – ei tietystikään sijoitusta enää! Tää oli ihan hyvä, koska se auttoi! Harkitsen, että ilmoittaisin Soolon vielä kehään joku päivä – koska tiedän, että se on oikeasti ihan nätti, vaikka sillä tuota turkkia ei olekaan ihan niin paljoa, kuin useimmilla.

Minun pikkupirpana sen sijaan oli ihan hirrrrrvittävän reipas ensimmäisellä kehäkäynnillään <3 En voinut olla muuta kuin ylpeä!! Pikkuinen sai myös punaisen nauhan ja kilpakehien mennessä päällekkäin, joutui yksi koulutettavistani menemään Keijon kanssa kehään. Näin kuitenkin, että se oli hieno ja keskittyi täysillä nakeille, josta olin niiiiin iloinen!


Onni on yhteinen keppi!

Mätsärin jälkeen Keijo pääsi vielä leikkimään Ilonan ihanan Halti pojan kanssa. Illalla pentu olikin ihan rättipoikki väsynyt! Sain pitkästä aikaa nukkua aamullakin ihan rauhassa, ilman herätysyrityksiä.

Pentunujakoinnit jatkuvat


Ilona tuli myös seuraavana päivänä meille Haltin kanssa, jolloin pennut pääsivät kunnolla telmimään. Pennuilla oli ihan hurjan hauskaa, taisi kyllä olla minullakin! Noita voisi katsella vaikka kokopäivän telmimässä <3 Täältä löytyy vielä lisää kuvia pikkupojista telmimässä.

Jo aiemmassa postauksessani esiintynyt Aino -englanninbuldoggi oli meillä myös jälleen hoidossa torstaista lauantaihin. Koirat ottivat kaverin jo hyvin vastaan ja kaikki sujui mallikkaasti. Tuota koirien on varmasti hieman hankalampi ”lukea”, kun on niin lytty kuono, rohiseva hengitys ja häntää ei lainkaan. Kaikki kuitenkin oli sulassa sovussa! Paitsi kissat, ne ei tykkää!


Sosiaalistamisyrityksiä


Koiranpennun sosiaalistamiskausi on herkimmillään noin 14 ikäviikkoon asti, joten olenkin yrittänyt saada pentua mukaan mahdollisimman erilaisiin paikkoihin – musta kyllä tuntuu, että Soolon kanssa tein tässä paljon enemmän töitä, sen sijaan Keijon olen aina ottanut vain mukaan, jos olen jonnekkin ”ihmeelliseen” paikkaan lähtenyt.

Treenit, koirakaverit ym. ollaan nähty heti 7 viikkoisesta lähtien, koska Suomessa lähes kaikki koirat ovat rokotettuja ja riski saada mitään tautia on häviävän pieni siihen verrattuna, että saisin koiran, joka pelkäisi tai ei olisi sujut kaikkien niiden asioiden kanssa, mitä se tulee elämässään jatkossa kohtaamaan (en kyllä usko, että tuon kanssa tulisi muutenkaan olemaan ongelma). Haluan siis ottaa mieluummin sen pienen riskin.

Pentu pääsi joku viikko takaperin tutustumaan juniin ja rautatieasemaan. Vähän ihmetytti pysähtynyt juna, kun se piti hassuja ääniä, mutta ihanan reipas pentu oli kuitenkin!
Uimassa ollaan myös käyty monta kertaa ja tuosta kuoriutuu oikein vesipeto! Se on hypänyt jo pari kertaa laiturilta mukaan, kun oon heitellyt kahlailemalla Soololle keppiä. Soolo kaipasi välissä ”pakotusuiton”, eli vein sen pakolla valjaista järveen. Tämän jälkeen se taas muisti, että tää on ihan sairaan hauskaa ja ei meinaa malttaa tulla edes pois!

Viikonloppuna käytiin siis vielä ihmettelemässä Tampereen ihmisvilinää. Pentua ihmetyttivät ja hieman jännitystä aiheuttivat kauppojen liukuovet. Pentu olisi halunnut mennä ihmisten luokse ja saikin useimmilta ihastelevia katseita, muutamat jäivät rapsuttelemaankin. On ihanaa liikkua pennun kanssa, koska sen avulla saa niin usealle ihmiselle hymyn huulille <3 Mietiskelen tässä vielä, että mitäköhän olen unohtanut esitellä tuolle ipanalle?

Pentujen yhteiskuvat on ottanut Ilona Karjalainen, postauksen lopussa olevat Jenni Z.

Jos vielä se ryppyilee, mä syljen sen hamppariin



Käytiin tässä joku aika sitten kentällä kuvailemassa Viivin kanssa. Oon enemmän, kuin tyytyväinen näihin otoksiin! Kiitokset siis superkuvaajalle!






Arki pentujen kanssa on myös mukavaa. On kivaa, kun pennulla on vähän tylsää ja se kaataaa pussillisen koiranruokaa lattialle. Oon tottunut, että Soolis on niin kiltti, ettei noita ole tarvinnut erityisemmin piilotella..
Työpäivän jälkeen on mukava tulla kotiin ja tajuta, että kissa on käynyt tiputtamassa kukan ruukkuineen lattialle, josta koiranpentu on saanut idean leikkiä multasormea! Mullat ympäri olohuonetta, mikä loistava leikki!



Yhden päivän ennätys on tällä hetkellä kaksi sirpaleista ruukkua :–D Luulin, että nää olis kilttejä! Mikä meitä odottaakaan, kun hampaat alkaa tuolta termiitiltä vaihtua? Olkaa onnellisia, ettei mulla ole kuvia noista tapahtumista juurikaan – saattaisivat pian karkoittaa sellaiset söpöt mielikuvat pentujen ihanuudesta!


Eikö ole aika komistus? Minun rakkauspakkaus <3



Seuraavaksi luvassa mätsäri- ja eläinlääkärikäyntikuulumiset, sekä jotain pientä pennun sosaalistamisesta! Blogin ulkoasu myös muuttui hieman, joskin saa nähdä onko tää vähän liian tumma kuitenkin omaan makuun 😀 Päivittelin tekstejä ja lisäilin muutamia kuvia myös Soolon omalle sivulle.

valopäiden joukkoon tähtäsin

Pikkupoika kasvaa, reipastuu ja riiviöityy. Oppii oman nimensä.

Pennun kouluttaminen on IHANAA. Mä ajattelin luoda tuolle otukselle tosi pitkään pelkkää virettä kentällä – menen siis vain leikkimään ja pitämään hauskaa kentälle. Toki se saa nyt ihan pienenä käydä siellä vain haistelemassa tunnelmaa, olla vaan, mut ne leikkihetket on lyhyitä.

Haluan, että se oppii, että se on aina maailmanmestari ollessaan kentällä. Haluan, että se tekee kaiken täysillä. Treenaan samaan aikaan kotona ruoka-aikoina tekniikkaa, eli perusasentoa ja jotain hauskoja temppuja.
Mä en halua vaatia tuolta pieneltä mitään teknisesti hyvää suoritusta kentällä pitkään aikaan – haluan vain, että sillä on kivaa mun kanssa. Meillä on ihan parasta.

Pentu osaa kuitenkin jo pyörähtää edestä sivulle (pitää opettaa vielä käsky) ja pyöriä takatassuilla vadin ympäri, sekä laittaa kaikki neljä tassua siihen. Pikkuisen aloiteltu myös tutustumaan agilityn laatikkotreeniin. Pikkuhiljaa aloitetaan imuttamalla seuraamista, kunhan nuo sivulletulot alkavat sujua erisuunnista. Nää saadaan siis tässä vaiheessa jo lihasmuistiin pikkuiselle.
Se tajuaa hurjan nopeasti asioita ja tuntuu jo nyt, että tulen sen kanssa etenemään paljon nopeammin, kuin Soolon kanssa. Isoin merkitys varmaan on kuitenkin sillä, että tiedän paremmin, mitä tehdä.

Taitava penska!




Muutkin mokaa

Typeryyttään on vaan vaikee myöntää, myönnän sen. Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa. Mua saa, mua täytyy valistaa: muutkin mokaa.

Postilaatikosta tuli ohut kirje. Pari päivää meni aika sumussa. Tein vuoden töitä ihan täysillä, parhaimmillaan tehtiin tyttöjen kanssa duunia yli 10h päivässä opiskellen fykebi. Miksei mikään riitä? Ei se kauaksi jäänyt, kuvittelin pääseväni sisään. Simuloidut pääsykokeet meni niin hyvin, pääsykoe tuntui menneen ihan jees.

Ei auta. Itkettää. Suututtaa. Ei unelmien koulupaikkaa vieläkään, ammattikorkeaan mulla olisi jälleen paikka, mutta mitä jos se ei oikeasti kiinnosta? Mitä, jos mä en koskaan tuu pääsemään sinne unelmakouluun, mitä jos tää kaikki yrittäminen on turhaa? Kannattaako yrittää vielä?
Mä oon nuori, tiedän, ehdin hakea vielä montakin kertaa. Onko tää kaikki stressaaminen sen arvosta? Mä uskon niin.
Mietin tekeväni töitä tammikuuhun asti, aloitella samalla lukemaan uudestaan pikkuhiljaa (kunhan toivun pettymyksestä ja latailen vähän akkuja) ja tammikuusta sitten opistolle takaisin. Ensi vuonna sitten olen oikeasti kirkkaasti sisällä.



Tykkään elämästä tälläsenäänkin, viime vuosi antoi todella paljon ja oli ihan huippu kivaa, mutta jotenkin toinen ”välivuosi” ajatuksena turhauttaa. Heitänkö vaan hukkaan vuosia elämästä, kun samalla olisin voinut vaikka valmistua kohta jo johonkin toiseen ammattiin? Onneksi on kohtalotovereitakin.

Olen lohdutellut itseäni treeneillä, työnteolla, kavereilla, ostin myös salille 10 kerran kortin ja ajattelin ottaa taas tavaksi käydä vähintään kerran viikossa josskain ohjatuissa jumpissa – tähän asti on ainakin onnistunut, mutta kaverin kanssa onkin paljon helpompi lähteä, kun ei ole varaa lusmuilla! 😀 Bodycombatin jälkeinen fiilis on ihan huikee!
Tavoitteena jaksaa pian juosta se kolmaskin agirata ilman, että jalat tekee yhtään kuolemaa!


Meiän söpöläiset leikkivät tähän malliin joka ikinen päivä – hassua kyllä, niillä menee aika hyvin yhteen!

Makkararuuduista jälkikoiraksi

Olen tehnyt pennulle tähän mennessä neljä makkararuutua. Makkararuutu tarkoittaa siis sitä, että tallon noin 1m x 1m alueen, johon laitan ruokaa askelien päälle – etenkin reunoille ja kulmiin, mutta myös keskelle.
Ensimmäisellä ja tokalla kerralla se oli vähän hukassa, mitä oli tekemässä. Otti namin silloin, tällöin. Meni reunojen ylitse ja korjaili. Toisen ja kolmannen kerran välissä pennulla oli kuitenkin naksahtanut aivoissa ja se oli ihan huippu! Nenä vaan maassa ja etsi kokoajan lisää nameja ja meni harvemmin reunojen ylitse.
Vielä tehdään näitä muutamia, ennenkuin aletaan kaventaa ruutua ja muuttaa ”oikeaksi” jäljeksi.

Hakutreenit sujuvat taas!

Soolo oli tällä viikolla ihan super hakukoira <3 Se oli viime treeneissäkin, joten nyt halusin vaan vahvistella tuota sen intoa lähteä täysillä maalimiehelle. Soolo oli ihan intopinkeenä, kun hain sitä jo häkistä metsään ja lähtikin tosi hienosti! Seuraavalla kerralla täytyy taas hieman vaikeuttaa ja ottaa jonkin verran vaikeampia piiloja. Pentukin pääsi ensimmäistä kertaa etsiskelemään maalimiehiä. Pentu tuli hihnassa mun kanssa ja kun bongasi maalimiehen hajulla, niin sai mennä sen luokse syömään herkkuruokaa. Lopuksi tehtiin vielä vähän herkkurinkiä pikkuiselle.


Penska on ollut jo aika monissa treeneissä mukana – samanikäinen leikkikaverikin löytyi. Rankat huvit vaatii rankan levon!

Meillä oli tällainen Aino-koira muutaman päivän hoidossa – vähän oli kissoilla sopeutumista, penskan kanssa kaikki meni hyvin. Oli kyllä niiiiin paljon erilainen koiruus, kuin nää mun solliet 😀


Käytiin myös tässä joku aika takaperin Viivin kanssa kuvailemassa, joten pian on luvassa supersiistejä kuvia koiruleista! 🙂 Blogi myös tulee uudistumaan hieman ulkoasultaan, kunhan saan muut projektit alta pois ja ehdin käydä tämän kimppuun.