Mä en oo koskaan aikaisemmin osannut antaa arvoa niille jutuille, joissa ihmiset ovat menettäneet karvakorvansa. Nyt mä osaan, se iskee joka kerta ihan yhtä lujaa ja muistan samantien sen hetken, kun annoin Kingille viimeiset hyvästit <3. Aikaa on kulunut pian jo muutama kuukausi, mutta silti tuntuu, että ikävä ei helpota millään. Suurimmat arvet jää kaikista rakkaimmista ystävistä. Kingi oli se, joka auttoi mut vanhempien avioeron yli, se, jonka turkkiin itkin pienenä tyttönä ne monenmonet kyyneleet, kun elämä oli epäreilua. Kingi oli se, joka aina oli valmiina tulemaan syliin rapsuteltavaksi (paitsi jos lähettyvillä oli ruokaa)ja tuntui, että se ymmärsi. Soolo ei voi paikata sitä paikkaa, koska se on paljon hulivili, ei se osaa vielä kuunnella siten, miten yhdeksän vuotias koiraherra osasi. En voi vieläkään lukea mitään vanhoja blogimerkintöjä meistä, alan itkemään samantien. Kävimme tässä joku aika sitten hakemassa Kingiä hoitaneelta eläinlääkäriasemalta tuhkat kotiin. Musta oli ihan kamalaa kävellä sinne, tällä kertaa ilman Kingiä. Muistaa ne viimeiset hetket, kun yritettiin auttaa ystävää. Koko päivä oli kokonaisuudessaan hirveän raskas, koska se pakotti heräämään todellisuuteen - se ei tuu enää takaisin, vaikka mä kuinka haluaisin. Soolon kanssa päästiin onneksi lauantaina pitkästä aikaa agiliitelemään jatkoryhmän kanssa. Meillä on ollut tällaista epämääräistä taukoa agilityn suhteen, mikä kesän alkaessa kuitenkin onneksi päättyy! Oli ihanaa nähdä Soolon naamasta se onni ja riemu, kun se pääsi vihdoin tekemään putkea ja hyppyjä, kepittämään täysillä ja näyttämään, miten hienosti se osaa tehdä kontaktit! Oon varma, että kukaan muu ei osaa aistia sitä samalla tapaa, kuin koiran omistaja itse. Solvis oli niin riemuissaan, kuin sai tehdä sitä, mitä rakastaa ja sen jälkeen riehua rätti suussa ympyrää! <3 Kaiken tämän päälle oli vielä ihan huisia kuulla se, että ryhmäläisen mielestä oli parhaat treenit pitkästäpitkästä aikaa! Toinen ihana juttu oli se, että kun yksi ryhmäläisen koira on arastellut puomia koko syksyn, niin nyt yhtäkkiä se lähtikin menemään sitä ihan täysillä! Ei siihen tarvittu kuin yksi pieni neuvo: hirveän rajut bileet ja hulabaloo käyntiin ennen puomille menoa, eikä nakilla suostuttelua. Niiiin huippua! On hirveän outoa olla välillä ilman koiraa, kun Soolo jäi samalla reissulla isän luokse hoitoon täksi viikoksi, kun itsellä on niin pitkiä koulupäiviä tällä viikolla (pahimmillaan 9-18.00), mutta tulee loppuviikosta takaisin, koska viikonloppuna startataan pitkästä aikaa agilitykisoissa! :> Ihan huippua päästä taas kisaamaan!!
Kotona ollaan tehty Soolon kanssa nyt aika paljon metskua, koska se on koirapojan mielestä aika ällö. Soolo kyllä nostaa sen, mutta hirveän älämölön kanssa. Olenkin nyt alkanut kieltämään sitä, jos ääntä tulee, kun on nostamassa kapulaa. Soolo meni aluksi aika reilusti sijaistoiminnoille, mutta nyt kun ollaan vain sitkeästi jatkettu, se on selkeästi alkanut hoksata, että sitä ääntä ei saa käyttää, vaikka niin kivaa ei olekaan.
Tunnaria ollaan myös tehty sisällä jonkin verran – tää sujuu niin hyvin!! Soololle pitää vielä saada aika paljon rauhoitusta tuohon liikkeeseen; se kyllä tutkii ja haistelee kaikki palikat ja tuo aina oikean, mutta siten, että se ei tajua samaan aikaan välillä koskevansa tassuilla muihin kapuloihin. No, onneksi tuo on tosi pieni juttu korjata!