colliepojat näyttelyssä

Käytiin heinäkuun puolessavälissä Laukaan koiranäyttelyssä. Mulle sopii hyvin tää vauhti näille, kerran vuodessa jos sitäkään.
Tästä huolimatta oli ihan superkiva päivä Ilonan ja Haltin kanssa.

Tässä poikien arvostelut:
”14 months. Of good size and shape. Pleasing head. Could have little more sizzling???. Nize eye and expression. Ears good size, well placed. Nice reach of neck. Little bit narrow to front. Good bone and feet. Nicely balanced sidegate, could be cleaner coming toward.” // ERI2

”5 years old. Good size. Little out of coat at this stage. Pleasing head. Small eye. Ears are well placed, little fly away. Good bone and feet. Stands little narrow to front. Angulations good front and rear. He could be cleaner moving away, tends to turn elbow in coming.” // EH3

Aikalailla kohdillaanhan nuo on, tuosta Keijon arvostelussa olevasta en ota selvää, että mitä on tarkoitettu. Soololla oli taas omakivaa kehässä, joten liikkeistä ei saanut ihan kunnollista kuvaa.. ehkä vien sen seuraavan kerran veteraaniluokkaan, josko olisi vähän rauhoittunut tuo tuomarin mukaan ”crazy dog”:)

Aika kreisii, MUSTA TULEE isona oikeesti ELÄINLÄÄKÄRI!

Oon syönyt varmaan viiskiloo suklaata ja muuta lohturuokaa. Itkenyt silmät päästäni, ollut välillä ihan semi ahdistunut.
Mä en riitä, musta ei koskaan tuu mitään. Tuntuu, että kukaan ei usko muhun – mee jo sinne kouluun/pitäskö sun jo mennä opiskelemaan jotain muuta alaa, ku et sä sinne päässy vieläkään? Hanki joku ammatti. Teki mieli sanoo monesti, että heittäkää dfksöldkölksdflö oravanpyörät jonnekkin, mä oon ankarin tuomari itelleni ja tiedän mitä mä haluun ja teen duunia sen eteen. Se ottaa sen ajan, minkä vaatii.
Toiset taas kannustaa ja on ihan täysillä mukana hakuprosessissa. Tukee ja ymmärtää, varsinkin ne, jotka tekee sitä sun kanssas.

Korpilahdella Alkio-opistolla opiskelutunnit saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi välillä. Koulussa oltiin ensin se 8 tuntia ja sen jälkeen kotona laskettiin niiiin paljon kun vaan jaksettiin, usein 3-4h. Itkettiin, naurettiin, tapeltiin niiiiin hurjasti tehtävistä (mistään muusta ei sitten tarvinnutkaan kiristellä hampaita <3), välillä lenkkeiltiin ja tyhjennettiin päätä.
Pääsykoe oli mulle hurja. Mä olin aivan lukossa kokeen jälkeen, mutta tiesin laskurutiinini olevan rautaa ja tietotasonkin korkealla ja kuitenkin sillä tasolla jo, että sisäänpääsy olisi täysin mahdollista, mutta ei kumminkaan selvää. Laskin pisteet ja luovutin, ei tänä vuonnakaan. Masennus iskee. Itkuparku, tehnyt taas vuoden töitä. Nyt onneksi tajusi sen, kuinka paljon osaamistaso oli mennyt eteenpäin.

Tartton tulokset tuli ekana. Mulle 6. varasija, Henna-kämppikselle 10. varasija. Okei, ei mennä siis ainakaan sinne – ootetaan Viikki.

Whatsapp-viestit meiän Nörttiryhmässä musersi mut täysin:”Evie, mä oon niin pahoillani… MUTTA JEEEE MÄ PÄÄSIN!!”
Olin töissä, kun luin ton viestin. Pitelin itkua, menin ihan sumussa täyttelemään maitokaappiin hyllyjä. Mä kävin aika syvissä ajatuksissa sillon, paljon kasaamista itsessä, että pystyin tekemään sen työvuoron loppuun asti. Kyllä oli paska fiilis, vaikka samalla olin tietysti niin maailman onnellisin siitä, että Henna oli päässyt. Tiesin, etten mäkään voinut olla kaukana, mutta ei ollut nimeä listalla ei. No, parin pisteen päähänhän se jäi. Parin pisteen pyöristysvirhe. Voin kertoa, että ketutti. Hennan sisäänpääsy loi kumminkin hirmuisesti toivoa ensi vuodesta mulle, mutta mä olin silti tosi hajalla.

Unelmat.

Unelmat. Ne on jotain semmosta, mitkä on tehty saavutettaviks. Ne on jotain sellasta, mitä varten pitää taistella. Helppoa se ei oo, vaatii töitä ja kyyneleitä. Mut sun täytyy luottaa siihen sun omaan hulluutees.

Ihminen vois joskus olla armollinenkin itselleen ja päästää vähemmällä, mutta tää on mun unelma ollut aina. Mä päätin, että mä lähden joka tapauksessa kotoa pois ja nyt oli helppo sauma lähteä, kun Korpilahdella ollut kämppis pääsi sisään ja muuttaa Vantaalle. Siellä ois muutamia tuttuja lähellä, saatiin mukava kämppä hommattua ja mulle oli duuni tiedossa. Katselin myös Helsingin avoimen yliopiston opintotarjontaa ja olin ilmoittautumassa sinne. Mietin, että simuloituja pääsykokeita vois tehdä parit jossain valmennusfirmassa.
Hain koiraharrastusseuraan. Suunnittelin tulevaa ja olin täysin valmistautunut siihen, että ens vuos tehtäis jälleen töitä kaupassa myyjänä ja samalla lukien hullunlailla pääsykokeeseen.

Tästä seuraavana päivänä mä nään kuitenkin unta siitä, että mä pääsin Viron maatalousyliopistoon lukemaan eläinlääkäriksi. Siis mitä, miksi mä nään tästä nyt unta? Muistan olleeni jo unessakin tosi vihainen siitä, että miks pitää nähdä tälläsiä ”pääsykoeunia” nyt, kun kaikki suunnitelmat on selvää ja suunnitellaan kämpän sisustusta. Aamulla suututti vielä enemmän,
koska enhän mä minnekkään oo päässyt. Se päivä tuntu alkuun käynnistyvän tosi huonosti, lähin lenkille kuunteleen musaa ja juoksemaan ketutusta pois.

Oho, mullehan on tullu monta sähköpostia. Ensimmäinen on ”Kiitos hakemisesta Eestin yliopistoon, toivottavasti se oli mieluista ja helppoa” ym.
Seuraavan postin mä luin valehtelematta ainakin kymmenen kertaa. Mä en usko, TÄÄ EI VOI OLLA TOTTA, mitä siinä lukee. Siis ihan oikeasti, mitä tässä lukee:

Ekana laitoin viestiä Hennalle, en mä usko. PAKKO SOITTAA HETI PERÄÄN. Siis MUSTAKO TULEE SITTENKIN ELÄINLÄÄKÄRI!!!!!!!!!!!! APUA MITÄ NYT TEHDÄÄN??? MITEN MÄ VOIN PÄÄSTÄ 6. VARASIJALTA SISÄÄN??
Mä alan tajuumaan pikkuhiljaa. Mä alan itkemään, parkumaan, nauramaan ja mitä kaikkea pieni ihminen tekeekään, kun sen yksi suurimmista unelmista unelmista käy toteen. Puhelut isille, äitille, mummoille, kaverille ym. Isi luulee, että on sattunu jotain ihan hirveetä, kun ei saa mun itkupuhelusta aluks mitään selvää xd.

Töihin pitäis mennä reilun tunnin päästä, mä vaan itken naama punaisena ja ihan holtittomasti. Ihan kreisiä.
Onneks työpaikalla Jenni oli ihana ja kerto tilanteen muille, eikä mun tarvinnu mennä kassalle heti töihin tullessa, en tiiä olisko siitä tullutkaan yhtään mitään sellaisena itkunsekaisena :’D
Kyllä sinä iltavuorona loistin aspa-työssä aidosti ja hymy tuntu tarttuvan helposti, oli niin helppo hymyillä. Valehtelematta olin siinä hetkessä yksi maailman onnellisimmista tytöistä.



Kun olin vähän rauhottunu, mä näytin just tältä. Laittaisin tähän oman naamakuvan (joka oli pakko ottaa xd), jos kehtaisin. Ihan identtinen.

Alan elää sitä elämänvaihetta, josta oon unelmoinut sieltä ainakin ylä-asteelta asti. Tää on ihan hullua, miten elämä voi yllättää ja heittää kaikki suunnitelmat ihan päälaelleen aivan yhtäkkiä.
Mut nää asiat ei vaan oo mun käsissä, vaan jossain isommissa suunnitelmissa.
Mä oon niin kiitollinen tästä kaikesta – sain kaiken, mitä halusin ja vielä enemmänkin. Jännittää niiin hirveesti, kun opiskelut on tulevaisuudessa englanniksi ja samalla pitäisi varmaan sitä eestin kieltäkin opetella jossain määrin. Onneksi koulussa on paljon suomalaisiakin.

Hakuprosessi ei mun kohdalla oo ollut todellakaan helppo, siihen on mahtunut niin monia kyyneleitä ja turhautumisia, mutta tää on kasvattanut mua ihmisenä ihan sairaasti. Mä en kadu yhtään, että mä uhrasin yli kaks vuotta mun elämästä siihen, että mä pääsen opiskelemaan just sitä mun unelma-alaa, mistä oon salaa haaveillut niin kauan, kuin muistan. Mä oon aina ollut keskiverto-oppilas, joten luulin, ettei musta olis tähän. Mä kumminkin halusin sitä, se oli mun
suurin unelma. MÄ TEIN SEN. Ihan parasta, että mä ja Henna tehtiin se molemmat! Yhdessä. Mä lähden unelman perässä ulkomaille!!!!!!

Sain elämän, johon en just nyt kaipaa mitään lisää.
Kiitollinen, siunattu, onnellinen. Matkannu tänne ohi ongelmien.
Mietin, miten mä ansaitsen tän kaiken, mitä ikinä uskalsin toivoo, mä sain sen <3

Blogin sisältö tulee varmasti muuttumaan hieman, sillä tästä tulee samalla kertomus mun matkasta eläinlääkäriksi. Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä, koitan ehtiä kirjoittelemaan niitä ylös, mutta nyt on aika paljon keskityttävä kaikkiin näihin uusiin kuvioihin.