ymmärrän et mulla on kaikki tässä näin

colliet Tartussa

Kevät rientää jo. Aivan parasta herätä aamuisin virkeänä ennen kellonsoittoa, kun aurinko paistaa suoraan silmiin. Parasta, kun pelkästään hienon ilman takia tekee aiiiivan hirveesti mieli lenkille.
Kevät on niin ihanaa aikaa, tuntuu, et herää uudestaan eloon talviunilta. Tänä talvena mulle ei oo tullut sitä tyypillistä masennusaikaa, mutta kyllä tää runsas valo tuo silti aina hymyn huulille ihan erilailla!

Mul on hyvä näin. Oon löytänyt, mitä etsinykki.

lenkillä

Mun arki on tällä hetkellä aika helppoa, koulua on kolme päivää viikossa, jonka lisäksi kotona on kuitenkin aika paljon tekemistä. Tällä hetkellä opiskelen ruuansulatuselimistöä.
Suurimmaksi osaksi olen oppini saanut kylläkin meidän praksa-tunneilta, sillä olen osallistunut myös toisen ryhmän tunneille (vapaaehtoisena), jolloin oon saanut räplätä raatoja kyllästymiseen asti.
Tällä tavoin koen kuitenkin oppivani parhaiten – kun saan tehdä käsillä, etsiä missä on ohutsuolen pars descendens tai umpisuoli (cecum).
Anatomian opettelu on siitä hauskaa ja palkitsevaa, että aluksi tuntuu, että tässä on töitä aivan hirveästi, eikä tästä koskaan selviä, mutta jo viikon jälkeen fiilis on ihan toinen. Ja se, miten mielenkiintoista tää on!!

iltalenkillä kahen collien kanssa Tartussa

Koulun klinikalla ollut 7-päiväinen harjoittelu sisälsi lähinnä karsinoiden siivoamista, hevosten ruokkimista ja ulosviemistä ym hoitamista. Tulipahan tilat tutuiksi ja koulun eläimet myös. Koulullamme on myös lehmä, jonka tilat siistittiin myös pari kertaa päivässä.
Tykkäsin viikosta, vaikka luulin kuolevani aikaisiin aamuherätyksiin, mutta toisin kävi. Samalla viikolla pääsi myös tutustumaan paljon lähemmin yhteen virolaiseen opiskelijaan, kun muuten ei olla oltu niiden kanssa ihan hirveästi tekemisissä.

biokemia labratyöt

Biokemman labrat tuntuivat välillä oikeasti siltä, etteivät ne lopu ikinä, mutta kummasti niistä selvittiin! Hyvällä porukallamikään ei oo mahdotonta! Viimeisillä kerroilla päästiin tekemään jo jotain vähän mielenkiintoisempaakin, mm. otettiin virtsanäytteet omilta koirilta ja analysoitiin niitä. Puhtaat, tai terveet paperit tuli 🙂

keijo koulussa

Keijo pääsi myös käymään koulussa alkukeväästä, kun opeteltiin bodypartseja ja palpoitiin niitä omista elukoistakin. Keijo otti ihanan rennosti – aluksi ihan onnessaan kaikesta siitä ylitsevuotavasta huomiosta, mutta osasi rauhoittuakin, vaikka ympärillä oli kasapäin ihmisiä.

Aina ennen oon tottunut odottamaan kesää, jolloin saa olla töissä ja rentoutua, eikä tarvitse opiskella niin paljoa. Nyt mä en halua, että kesä tulee. Mä en halua, että nää vuodet menee näin nopeasti!!
Enää pari kuukautta, niin ensimmäinen vuosi on jo paketissa. Mä uskon, että näistä vuosista tulee yksiä mun elämän parhaimmista. Mä haluaisin vaan olla täällä – opiskella eläinlääketiedettä ja olla näiden ihanien ihmisten kanssa! Iiik.

between finland and estonia
Jossakin kahden kotimaani välillä.

Ensimmäinen syyslukukausi eläinlääkiksessä selätetty!

Okrapokra, pakko myöntää, ettei aivan kokonaan, mutta lähes! Tammikuussa mulla on vielä tentittävänä anatomian ja biokemian loppukokeet, mutta nyt mä oon hetken NIIIN LOMALLA! Tänään sain viimeisen tentin tentittyä, joten päätin et nyt on pakko kirjoitella!

Instagrammia oon blogin sijaan ahkerammin päivitellyt. Elämä täällä on lähtenyt niin mukavasti käyntiin, että mieluummin oon viettänyt aikaani päivästä riippuen agilitykentällä, Königin parissa (anatomian raamattu), tai kuntosalilla. Oon ihan innoissaan, kun sali on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, niin siellä käymisestä mulle on tullut ihan uus harrastus, jossa tulee käytyä kaverin kans viikon rankkuudesta riippuen 2-4 krt.


Meidän tavallinen lenkkimaasto!

Soolon kävin tänne hakemassa reilu kuukausi takaperin. Olin vähän jännittänyt, miten se sopeutuisi tänne – mutta kas kummaa, ei oo ollut yhtään mitään ongelmia. Korpilahdella ollessa se itkeskeli yksinollessaan jonkun verran, mutta täällä ei ole laisinkaan. Oonkin epäillyt, että ne meidän asuntosotkut silloin ei oo johtuneet meidän koirista, vaan naapurin räksystä joka haukkupäivät pitkät:)

Keijo sen sijaan on kehitellyt superkivan leikin varisten kanssa – niitä pitkään ja hiljaa katseella vaanien ja sen jälkeen täysiä kimppuun. No, tää käytösmalli siirtyi myös potkulautailijoihin ja pyöräilijöihin ja seuraavaksi uhriksi pelkään autoja. Ärh. Saatiin kasvattajalta kumminkin tosi hyviä neuvoja ja saadaan tää varmasti kuriin! Bortsut kuulemma tehneet usein samaa.

Käytin Keijon täällä lonkka- ja kyynärkuvissa, kun en Suomen maalle ole sitä kerennyt viemään kuviin. Lähetin kuvat Suomen Kennelliittoon lausuttavaksi ja palautuivat A/A ja 0/0. Näin paikallinen lääkärikin arvioi. Kävi vähän nolo moka itsellä, kun en tajunnut vaatia kokonaisia selkäkuvia (ei kuvata täällä yleensä), vaan ainoastaan lanne-osasta, joten eipä saatu niitä lausuttua. Joopajoo, minä mokomakin eläinlääkäriopiskelija ei tarkista edes noita. Mut ainakin lanneranka oli siisti! Ehkä joskus kuvaan sen uudelleen.




Tulokset DM-testin osalta olivat sellaiset, että Soolo on kantaja N/DM ja Keijo altis DM/DM, MRD osalta Soolo terve ja Keijo altis tässäkin. Keijo on myös CEA-kantaja.

Aiheesta toiseen – mulla on silmät auenneet aika paljon tämän vajaan puolenvuoden aikana. Mä oon niin etuoikeutettu, että mä saan opiskella sitä mun unelma-ammattiani. Mulla on asiat niin hyvin, että saan olla vaan kiitollinen tästä kaikesta mun elämässäni. Saan tehdä just sitä, mistä oon haaveillut ja unelmoinut koko elämäni. Multa ei oikeastaan puutu mitään, rahatkin on riittäneet – vaikka tiukalla opiskelijabudjetilla mennäänkin.
Mut silmät on auenneet muun muassa rahasta – täällä on niin paljon huonompi palkkataso, kuin Suomessa. Esimerkiksi kaupan tädit tienaavat noin 1,9e tunnilta (versus minä Suomessa kassalla n. 12e tunnilta). Ruoka täällä on huomattavasti edullisempaa, esim. fazerin juustosämpylät 0,60e – mut erityisesti kasvikset ja hedelmät (iso Ben&Jerry’s joka maanantai 3e <3), samoin kulkeminen (bussit 7e/kk) ja varmasti asuminenkin (Tarton keskustassa uudehko kaksio n. 300-400e, versus samankokoisen Jyväskylän keskustassa 800e), agilityvalmennus 2x vkossa 30e jne. Mut silti, vaatteet ym. kulutustavarat on samaa tasoa, kuin Suomessa. Jos mä olisin Virolainen, niin en välttis suostuisi noihin palkkoihin, tai vaatisin enemmän! Siihen tosin tarvittaisiin varmaan joku joukkovalitus! Mut siis summasummarum: kelatkaa suomalaiset, miten hyvin asiat on meillä! Järkytyn varmasti, kun marssin takaisin töihin ruokakauppaan Suomessa – herttileijaa miten kallista meillä on. Mut esim. nää ihmiset kelaa täällä usein, miten ne pärjää eläkkeellä, kun täällä eläke on noin kolmasosa suomalaisesta. Tai sit ihmiset tulee kadulla kerjäämään, ku ei löydy rahaa ruokaan tai sit kaivaa jostain roskiksista pulloja.






Opiskelu Tarton eläinlääkiksessä

Meillä on ollut koulua aika mukava määrä – välillä on ollut päiviä, kun stressikäyrät on tosi korkealla, mutta pääasiassa tää on aika mukavaa. Töitä täällä joutuu toki tekemään, mutta niitäkin on aika vapaan mielen mukaan saanut päättää, haluaako opiskella kotona vai koulussa yhdessä muiden kanssa.


Ompeluharjoituksia nallelle!

Meidän vuosikurssi on ihan huippuporukkaa ja meillä on äärettömän hyvä luokkahenki! Sä voit mennä jutteleen kelle vaan ja kaikki on kavereita. Ihan sairaan ihanaa ja parasta saada tämmöset toverit seuraavaks viideks vuodeks. Mä niin ootan, että pääsen tutustumaan kaikkiin vieläkin paremmin!!
Myös koiralenkkikavereita löytyy vaikka jokaiselle päivälle oma ja usein mennääänkin rankan koulupäivän jälkeen väsyttämään piskit porukalla:)


Loppusyksyn paras kaveri;) Nyt osaa vaikka unissaankin selittää, missä on musculus splenius, trapezius tai rhomboideus!

Syksyn mittaan ollaan opeteltu anatomiassa luusto, nivelet ja viimeisimpänä lihakset. Me ollaan opiskeltu näitä vähän tarkemmin, kuin Suomessa. Meidän on pitänyt opiskella luiden osia ja enemmän lihaksia, kuin suomalaisten.
Mä tein ensimmäisenä märkäpreparaateista lihakset (ensin scalpellin kanssa etsittiin niistä raadoista lihakset esille ja opeteltiin niistä tunnistamaan, mikä lihas on missäkin) ja sen jälkeen opeteltiin kuivatuista lehmän jaloista ja hevosesta lihasten insertiot ja origot, sekä lihaksen toimintaperiaatteet.

Tentit on tehty suullisesti opettajalle. Pääpiirteittäin se menee niin, että joko alat itse kertomaan, mitä on missäkin tai sit opettaja kyselee sulta mikä tää on, mitä se tekee ja miks se on tossa. Tosi kivoja tilanteita ja opettaja on tullut puolitiehen vastaankin, jos ei oo heti muistunut mieleen:)
Ensimmäinen suullinen tentti oli pahin (läpi silti!) ja kerran myös menin ihan paniikkiin koetilanteessa, enkä muistanut _mitään_! Noiden jälkeen vaan itkin stressin pois – en tiennyt ennen, että reagoin noin voimakkaasti stressaaviin tilanteisiin. Seuraavalla kerralla ei sit jännittänyt yhtään ja osasinkin hyvin!:) Musta tuntuu tällä hetkellä, että mä jopa tykkään tenttiä mieluummin suullisesti, kuin paperille:D Hassu juttu, kun tänne tullessa kammoksuin noita niin paljon! Mä oon aina ollut se tyttö, joka pelkää kuollakseen puheenpitämisiä ym esiintymistilanteita – siksi tää pelko. Mut mä oon niin monta kertaa voittanut itseni ja ollut niin ylpeä itsestäni noiden tilanteiden jälkeen.


Epätoivoisia yrityksiä ottaa mikroskoopin läpikuvia 😀

Seuraavaksi on luvassa tentti, joka kokoaa nämä kaikki opitut asiat yhteen. Se vähän jänskättää, mutta onneksi tässä on aikaa opiskellakin tammikuun aikana! Anatomia on ehdottomasti työllistänyt eniten tähän asti.
Anatomian lisäksi meillä on ollut monenmonia (ikuisia!:D) kemian labroja, joissa testaillaan ja tutkitaan mm. entsyymeitä, vitamiineja, proteiineja, rasvoja ym. Tosi mielenkiintoisia juttuja, vaikka välillä tuntuukin tosi kiireisiltä ja työntäyteisiltä päiviltä nuo labrapäivät.
Latina meni myös läpi, vaikka vähän turha kurssi olikin. Samoin eläinbilsa ja solubilsan sain hyväksyluettua aiemmista opinnoistani.


Agilitytreeneistä


Viimeksi kerroin, että käydään Suolten treeneissä, mutta aika pian alettiin käymään myös paikallisen koirakerhon Säteen treeneissä. Treenit on 2x viikossa ja oon tykännyt kovasti myös meidän kouluttajasta – fanittaa paljon Silvia Trkmania – joten juoksemista, rytmittämistä ja käännöksiä on opeteltu! Soolo pääsi myös vähän myöhemmin samaan ryhmään mukaan. Aluksi käytiin hienolla tekonurmikentällä, mut lumen ja pakkasten jälkeen käytiin hetken aikaa koulumme maneesissa ja sen jälkeen siirryttiin sisätiloihin treenaamaan, mis on kans ihan ok tilat!:)

Keijolle kepit alettiin rakentamaan uudestaan kujametodilla, enkä pistänyt hanttiin sen kaiken sähläyksen jälkeen. Ollaan saatu niistä vauhdikkaat ja kovaa mennään, saa nähdää, koska olisivat kisakunnossa. Ehkä kesällä viimeistään.

Myös keinusta Keijolle tulee tositosi siisti! Se juoksee keinun päähän ja menee maahan täysiä. Keijo on ihan liekeissä keinusta, haluais mennä sille kokoajan ja varastelee välillä sinne jos on tylsää – koska sieltä saa aina niin paljon nakkia. :’D

Hirveästi tekisi mieli kisaamaan – harmi, kun täällä ei kisoja ole juurikaan näin talviaikaan, mutta eiköhän me keväällä taas päästä!

Roomsaid Joulu Pühi kõigile!

Ihanaa joulunaikaa kaikille lukijoille! Me suunnataan lassieiden kanssa pian takaisin Suomeen hetkeksi, tammikuussa tuun tekemään muutamat tentit ja Tarton näyttelyyn poikien kanssa, mutta muuten nyt rauhoitutaan nauttimaan joulunajasta(: Kevätlukukausi alkaa kuitenkin vasta helmikuussa.

ps.. Hihi!

Tutustumisreissu Tarttoon


Kuva: Sunna Kivisalo

Samaan aikaan, kun oon elänyt ehkä onnellisinta hetkeä mun elämässä, oon stressannut aivan suunnattoman paljon kaikesta maan ja taivaan välillä. Asunto-asiat ovat ehkä eniten vaivanneet päätä.
Puhelimeen sai sovellukset kv.ee -sivustolle ja city24.ee -sivustoille, joita onkin sitten tullut hakattua ja etsittyä asuntoa aika monen monta tuntia joka ikinen väli, kun on ollut vapaata aikaa..

Aluksi jännitti soitella asunnonvälittäjille/omistajille, koska mun englanninkielen puhuminen ei oo niin fluent, kuin monella muulla. No, pelko oli turha, sillä ensimmäinen kysy, et voisinko puhua suomea, ei toi englanti oikein luonnistu. Toinen taas puhui niin tönkköä englantia, että jopa mää puhun paremmin. Sen jälkeen ei enää stressannut.



Tarttoon matkustettiin isän ja veljen kanssa autolla ja välissä mentiin laivalla. Kaikki oli ihan älyttömän helppoa – taas olin stressannut yhtä juttua vähän liikaa. Nyt uskallan ehkä jopa itsekseen lähteä tuonne.

Lähtiessä mulla oli useampi näyttö sovittuna ja sit matkan varrelta soitin vielä joitakin kivoja kämppiä. Kaiken kaikkiaan käytiin kattomassa 5-6 kämppää, joista kaksi oli semmoisia, joihin olisin voinut haluta muuttaa ja loput hylkäsin samantien (vaikka kuvat oli ollu kivoja).
Ensiksi meinasi epätoivo iskeä, mutta tuo viimeinen kämppä oli kyllä just niin mulle tehty, josta tiesin samantien sisäänmennessä, että TÄÄ ON NYT MUN. Ei meinattu enää edes jaksaa mennä katsomaan, kannatti.
Koiratkin oli sinne tervetulleita, kun omistajallakin on ollut. Useimmilla virolaisilla ei kuuleman mukaan oo ihan samanlaista käsitystä koiranpidosta, vaan jotkut saattavat kysellä, että ethän jätä viikonlopuksi yksin/kuseta parvekkeelle ym.
Multa kyseltiin aika vähän: onhan ne on kilttejä ja ei tuhoa paikkoja.
Sain siis ihanan kämpän – kattohuoneiston 5. kerroksesta, uudehko kaksio, lasitettu parveke ym ja hintatasokin vielä opiskelijalle sopiva! Pari kilsaa kouluun ja aika keskustassa oleskellaan.
Useat Virolaisista asunnoista oli valmiiksi sisustettuja, mutta tuonne täytyy nyt ainakin ostaa pesukonetta, sohvaa ym. Miellään sitä nyt vihdoin laittaakin kotia, jos tuolla hieman pidempään meinaa asustella. 🙂


Tartto. Se oli jotain niiin paljon kauniimpaa ja kivempaa, kuin olin kuvitellut. Olin kyllä kuullut, että se on hieno paikka ja kaikkea, mutta täytyy sanoa, että se iski vielä kovempaa paikan päällä. Kierreltiin ensin autolla kaupunkia aika paljon näyttöjä odoteltaessa. Käveltiin, käytiin syömässä kadulla, istuskelemassa ravintoloissa ym <3. Iloisia ihmisiä, oikeita asiakaspalvelijoita.
Tykkään ihan valtavasti tuosta tyylistä, että ravintola ulottuu kunnolla kadulle ja saa syödä pihalla ilta-auringossa keskellä katua. Miksei Suomessa oo oikein koskaan tuommoisia? Okei, me oltiin ”lomalla” ja reissussa, niin oli tietysti sairaan kivaa ja muuta, mutta musta tuntuu, että täällä mä voin viihtyä ihan mielellään.
Yllätyksenä tuli se, että niin moni osaa puhua suomeakin.

Ja vaikka joskus vaarallinen, on matka, silti ihmeellinen mahdollisuus. Lähdetkö kauas, meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit. Kuinka sun käy.

Nyt oon töissä viimeisiä viikkoja – siellä mietin välillä, miten kiitollinen oon tästä kaikesta. Joku asiakas/kaveri valittaa ”samaa paskaa aina vaan”, mä hymyilen ja pysähdyn miettimään, et tää on sitä arkee. Mä ajattelin hetki sit ihan samaa. Nyt mä oon lähdössä jonnekkin kauas pois.
Nautin näistä kaikista päivistä ihan liikaa, katson maisemia ja yritän painaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni. Tiedän, että mä nään nämä pian uudelleen, mutta silti haikeus. Oon sairaan innoissani kaikesta, pääsen tutustumaan uuteen maailmaan kera unelmien opiskelupaikan, mutta nyt arvostan näitä elämän pieniä hetkiä. Saan olla vapaa ja nauttia kesästä. Asiat on pitkästä aikaa ihan kohdillaan.

Oon pitkästä aikaa hölmö ja onnellinen. Mä paan peliin tän paskaisen sydämen.


PS. PENTUSIA ON LUVASSA !!!!!! <3 <3 <3 <3 Meten ja Soolon rakkauslapset syntyvät samalla viikolla, kun mä aloitan opiskeluni. Mä en malta millään odottaa, mitä sieltä tulee ja kuinka paljon, mutta kuulemma on kuitenkin tosi selkeästi kantavana. <3___<3
Tää syksy on varmasti mun elämän yks parhaimmista. Voin kertoa, ettei se elämä oo ollu kovinkaan usein näin helppoa ja ihanaa, päinvastoin. Mut sen kaiken jälkeen osaan nauttia tästä hetkestä <3

Elämä lupaa mulle, että teet tilaa jollekkin paremmalle. Elämä lupaa mulle, etten jää sun hyökyaallon alle.




Kuuden aamuherätykset ja usvainen takapelto <3

Aika kreisii, MUSTA TULEE isona oikeesti ELÄINLÄÄKÄRI!

Oon syönyt varmaan viiskiloo suklaata ja muuta lohturuokaa. Itkenyt silmät päästäni, ollut välillä ihan semi ahdistunut.
Mä en riitä, musta ei koskaan tuu mitään. Tuntuu, että kukaan ei usko muhun – mee jo sinne kouluun/pitäskö sun jo mennä opiskelemaan jotain muuta alaa, ku et sä sinne päässy vieläkään? Hanki joku ammatti. Teki mieli sanoo monesti, että heittäkää dfksöldkölksdflö oravanpyörät jonnekkin, mä oon ankarin tuomari itelleni ja tiedän mitä mä haluun ja teen duunia sen eteen. Se ottaa sen ajan, minkä vaatii.
Toiset taas kannustaa ja on ihan täysillä mukana hakuprosessissa. Tukee ja ymmärtää, varsinkin ne, jotka tekee sitä sun kanssas.

Korpilahdella Alkio-opistolla opiskelutunnit saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi välillä. Koulussa oltiin ensin se 8 tuntia ja sen jälkeen kotona laskettiin niiiin paljon kun vaan jaksettiin, usein 3-4h. Itkettiin, naurettiin, tapeltiin niiiiin hurjasti tehtävistä (mistään muusta ei sitten tarvinnutkaan kiristellä hampaita <3), välillä lenkkeiltiin ja tyhjennettiin päätä.
Pääsykoe oli mulle hurja. Mä olin aivan lukossa kokeen jälkeen, mutta tiesin laskurutiinini olevan rautaa ja tietotasonkin korkealla ja kuitenkin sillä tasolla jo, että sisäänpääsy olisi täysin mahdollista, mutta ei kumminkaan selvää. Laskin pisteet ja luovutin, ei tänä vuonnakaan. Masennus iskee. Itkuparku, tehnyt taas vuoden töitä. Nyt onneksi tajusi sen, kuinka paljon osaamistaso oli mennyt eteenpäin.

Tartton tulokset tuli ekana. Mulle 6. varasija, Henna-kämppikselle 10. varasija. Okei, ei mennä siis ainakaan sinne – ootetaan Viikki.

Whatsapp-viestit meiän Nörttiryhmässä musersi mut täysin:”Evie, mä oon niin pahoillani… MUTTA JEEEE MÄ PÄÄSIN!!”
Olin töissä, kun luin ton viestin. Pitelin itkua, menin ihan sumussa täyttelemään maitokaappiin hyllyjä. Mä kävin aika syvissä ajatuksissa sillon, paljon kasaamista itsessä, että pystyin tekemään sen työvuoron loppuun asti. Kyllä oli paska fiilis, vaikka samalla olin tietysti niin maailman onnellisin siitä, että Henna oli päässyt. Tiesin, etten mäkään voinut olla kaukana, mutta ei ollut nimeä listalla ei. No, parin pisteen päähänhän se jäi. Parin pisteen pyöristysvirhe. Voin kertoa, että ketutti. Hennan sisäänpääsy loi kumminkin hirmuisesti toivoa ensi vuodesta mulle, mutta mä olin silti tosi hajalla.

Unelmat.

Unelmat. Ne on jotain semmosta, mitkä on tehty saavutettaviks. Ne on jotain sellasta, mitä varten pitää taistella. Helppoa se ei oo, vaatii töitä ja kyyneleitä. Mut sun täytyy luottaa siihen sun omaan hulluutees.

Ihminen vois joskus olla armollinenkin itselleen ja päästää vähemmällä, mutta tää on mun unelma ollut aina. Mä päätin, että mä lähden joka tapauksessa kotoa pois ja nyt oli helppo sauma lähteä, kun Korpilahdella ollut kämppis pääsi sisään ja muuttaa Vantaalle. Siellä ois muutamia tuttuja lähellä, saatiin mukava kämppä hommattua ja mulle oli duuni tiedossa. Katselin myös Helsingin avoimen yliopiston opintotarjontaa ja olin ilmoittautumassa sinne. Mietin, että simuloituja pääsykokeita vois tehdä parit jossain valmennusfirmassa.
Hain koiraharrastusseuraan. Suunnittelin tulevaa ja olin täysin valmistautunut siihen, että ens vuos tehtäis jälleen töitä kaupassa myyjänä ja samalla lukien hullunlailla pääsykokeeseen.

Tästä seuraavana päivänä mä nään kuitenkin unta siitä, että mä pääsin Viron maatalousyliopistoon lukemaan eläinlääkäriksi. Siis mitä, miksi mä nään tästä nyt unta? Muistan olleeni jo unessakin tosi vihainen siitä, että miks pitää nähdä tälläsiä ”pääsykoeunia” nyt, kun kaikki suunnitelmat on selvää ja suunnitellaan kämpän sisustusta. Aamulla suututti vielä enemmän,
koska enhän mä minnekkään oo päässyt. Se päivä tuntu alkuun käynnistyvän tosi huonosti, lähin lenkille kuunteleen musaa ja juoksemaan ketutusta pois.

Oho, mullehan on tullu monta sähköpostia. Ensimmäinen on ”Kiitos hakemisesta Eestin yliopistoon, toivottavasti se oli mieluista ja helppoa” ym.
Seuraavan postin mä luin valehtelematta ainakin kymmenen kertaa. Mä en usko, TÄÄ EI VOI OLLA TOTTA, mitä siinä lukee. Siis ihan oikeasti, mitä tässä lukee:

Ekana laitoin viestiä Hennalle, en mä usko. PAKKO SOITTAA HETI PERÄÄN. Siis MUSTAKO TULEE SITTENKIN ELÄINLÄÄKÄRI!!!!!!!!!!!! APUA MITÄ NYT TEHDÄÄN??? MITEN MÄ VOIN PÄÄSTÄ 6. VARASIJALTA SISÄÄN??
Mä alan tajuumaan pikkuhiljaa. Mä alan itkemään, parkumaan, nauramaan ja mitä kaikkea pieni ihminen tekeekään, kun sen yksi suurimmista unelmista unelmista käy toteen. Puhelut isille, äitille, mummoille, kaverille ym. Isi luulee, että on sattunu jotain ihan hirveetä, kun ei saa mun itkupuhelusta aluks mitään selvää xd.

Töihin pitäis mennä reilun tunnin päästä, mä vaan itken naama punaisena ja ihan holtittomasti. Ihan kreisiä.
Onneks työpaikalla Jenni oli ihana ja kerto tilanteen muille, eikä mun tarvinnu mennä kassalle heti töihin tullessa, en tiiä olisko siitä tullutkaan yhtään mitään sellaisena itkunsekaisena :’D
Kyllä sinä iltavuorona loistin aspa-työssä aidosti ja hymy tuntu tarttuvan helposti, oli niin helppo hymyillä. Valehtelematta olin siinä hetkessä yksi maailman onnellisimmista tytöistä.



Kun olin vähän rauhottunu, mä näytin just tältä. Laittaisin tähän oman naamakuvan (joka oli pakko ottaa xd), jos kehtaisin. Ihan identtinen.

Alan elää sitä elämänvaihetta, josta oon unelmoinut sieltä ainakin ylä-asteelta asti. Tää on ihan hullua, miten elämä voi yllättää ja heittää kaikki suunnitelmat ihan päälaelleen aivan yhtäkkiä.
Mut nää asiat ei vaan oo mun käsissä, vaan jossain isommissa suunnitelmissa.
Mä oon niin kiitollinen tästä kaikesta – sain kaiken, mitä halusin ja vielä enemmänkin. Jännittää niiin hirveesti, kun opiskelut on tulevaisuudessa englanniksi ja samalla pitäisi varmaan sitä eestin kieltäkin opetella jossain määrin. Onneksi koulussa on paljon suomalaisiakin.

Hakuprosessi ei mun kohdalla oo ollut todellakaan helppo, siihen on mahtunut niin monia kyyneleitä ja turhautumisia, mutta tää on kasvattanut mua ihmisenä ihan sairaasti. Mä en kadu yhtään, että mä uhrasin yli kaks vuotta mun elämästä siihen, että mä pääsen opiskelemaan just sitä mun unelma-alaa, mistä oon salaa haaveillut niin kauan, kuin muistan. Mä oon aina ollut keskiverto-oppilas, joten luulin, ettei musta olis tähän. Mä kumminkin halusin sitä, se oli mun
suurin unelma. MÄ TEIN SEN. Ihan parasta, että mä ja Henna tehtiin se molemmat! Yhdessä. Mä lähden unelman perässä ulkomaille!!!!!!

Sain elämän, johon en just nyt kaipaa mitään lisää.
Kiitollinen, siunattu, onnellinen. Matkannu tänne ohi ongelmien.
Mietin, miten mä ansaitsen tän kaiken, mitä ikinä uskalsin toivoo, mä sain sen <3

Blogin sisältö tulee varmasti muuttumaan hieman, sillä tästä tulee samalla kertomus mun matkasta eläinlääkäriksi. Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä, koitan ehtiä kirjoittelemaan niitä ylös, mutta nyt on aika paljon keskityttävä kaikkiin näihin uusiin kuvioihin.

pliis älä usko haippiin se katoo huomenna

Aika menee siivillä, mut sadepäivänä voi kyttää hetken Netflixin sijasta koneella kirjoittaen. Oon aivan innoissani, kun sinne vihoin tuli Orange is the new blackista uus tuotantokausi! :–D

Kauan sitten kävin Julian hyppytekniikkaluennolla, joka herätti paljon ajatuksia koirien hyppyyttämisestä agilityesteillä.
Esimerkiksi se, että hevosilla on ennemminkin normi, että ne opetetaan hyppäämään ennen, kuin viedään esteille, mutta koirilla pahimmassa tapauksessa pistetään suoraan rimat tappiin ja oletetaan, että kyllä ne koirat varmasti osaa hypätä luonnostaan. Mulla olisi hirveä hinku päästä treenaamaan tätä, harmi, että oma osaamistaso on vaan niin alhaalla vielä, että täytyy hakea oppia vielä paljon lisää muualta!

Kävimme mm. SCY:n Keski-Suomen alaosaston jälkipäivässä, jossa kouluttajana oli Jenni Laaksonen. Mulla oli molemmat pojat mukana. Ensin tehtiin sellaiset jäljet, joita ollaan yleensä tehty kotitreeneissä. Soololle melko suora, mutta osasin valita aika huonon maaston ja kastelin kenkäni heti alkuun – onneksi oli kumpparit myös mukana 😀
Ajettiin jälkiä vuoronperään, Soololle palautteena tuli, että se ajaa jälkeä kyllä hyvin, mutta mä oon tehnyt aivan liian lyhyen jäljen, eli me reilustikin triplattiin seuraavan jäljen pituus. Mä myös tosi herkästi autan koiraa jäljellä, mikä pitää ottaa kokonaan pois, eli antaa sen itse ratkoa ja tehdä työnsä. Otettiin uudelle jäljelle pari kulmaa mukaan, toinen oli lähes 90 astetta ja toinen hieman loivempi.
Toisella kierroksella saatiin kuitenkin vieraan tekemä jälki. Mä pelkäsin yli kaiken mennessä jäljelle, apua mun koira ei osaa yhtään mitään, apua en voi auttaa sitä, mitä mä teen nolaan itteni?!?
No, Soolo hoitikin homman kotiin ja meillä oli JÄLKIRAUHA. Voi sitä fiilistä, kun alun jälkeen Soolo tajus, että mä en voi auttaa sitä yhtään, niin se vaan hoiti homman kotiin. Kaikki sujui. Siellä oli namiakin paljon vähemmän, kuin normaalisti ja se koira jäljesti. Ihan huippua, mä olin niin ylpeä tuosta otuksesta tämän jälkeen <3 Harpattiin niin iso askel eteenpäin.

Keijolle tehtiiin puolestaan ensimmäisiä suoria jälkiä, se on viime kesänä tehnyt lähinnä makkararuutuja ja en oo tyhmänä edennyt niistä silloin jo eteenpäin. Ensimmäinen jälki oli ylläripylläri taas liian lyhyt. Vähän se vielä pyörii jäljen päällä, kun on niin aloittelija, mutta siitä ei pidä olla huolissaan, kun on niin kokematon vielä. Keijossakin on selvästi kuulemma potentiaalia tähän touhuun, nyt vaan treenaamaan!

Erityisen iloinen olin päivänä, jolloin Soolon viralliset selkäkuvaustulokset tulivat KoiraNettiin.
Nikamien epämuotoisuus, selän spondyloosi ja välimuotoinen lanne-ristinikama kaikki puhtaita (VA0, SP0 ja LTV0). Soololta siis kuvattiin selkä, koska epäiltiin siellä olevan jotakin vikaa aiemman ontuman takia.
Ontuminen on onneksi loppunut, mutta viime fyssarikäynnillä oli vielä jäykkyyttä reisissä. Ensi maanantaina meillä on vielä aika, jolloin Soolo saa taas laserhoitoa ja pehmytkudoskäsittelyä. Toivotaan, että koirapoika alkaisi olemaan jo kunnossa!

Keijokin kävi fyssarilla ja sai kehuja lihaskunnostaan. Keijollakin oli selkä jumissa muiden agilitykoirien tapaan ja selkä ”värähteli” tosi selkeästi tiettyjä pisteitä painellessa, mutta se aukesi aika helposti. Saatiin paljon jumppaohjeita mukaan, jotka on hyödyksi myös kepulille. Nyt ollaankin kunnostauduttu ja treenattu aika ahkerasti syviä lihaksia (esim. ristikkäisten jalkojen nostelut, tikapuutreeni) ja mm. jumppatyynyllä treenailtu koirien taka-osaa. Saadaan vähän lisää voimaa hyppyihin 🙂
Mä en kyllä ymmärrä, miksen ole aiemmin käyttänyt Sooloa fyssarilla, mä oon nimittäin oppinut ihan hirveästi näillä muutamilla käynneillä!

Kotipihassa ollaan tehty Keken kannssa keppitreenejä. Aluksi aloitin 2by2 -menetelmällä juoksuttamalla koiraa ensin kahden kepin välistä, sit neljän jne. Toistin näitä tosi paljon, koska haluan opettaa Kekelle loistavan sisäänmenon jokakulmasta heti aluksi. Nyt olen ottanut rinnalle vielä verkot avuksi. Helpoista kulmista Keke pujottelee jo ilman verkkoakin neljä keppiä.


Muutenkin ollaan treenattu aika ahkerasti, oon nyt aivan innostunut noista palveluskoiralajeista, kun mun pojat on niin huippuja <3. Keijo on käynyt hakumetsällä ja se etsii aika jees nyt, viime treeneissä 2/3 ukoista oli 50m:ssä ja vaadittiin jo ilmaisukin sieltä. Hyvin pelittää! Nyt vaan vaaditaan vähän enemmän taas. Jälkiä on myös tullut tallotta aika monta jälkipäivästä innostuneena ja eteenpäin menty. Hyvää aktiviteettia Soolollekin saikun aikana. Kuvat edelleen: Ilona Karjalainen

Maple Yard agilitypäivä

Lauantaina 18.04 Tiina oli järjestänyt agilitypäivän Jenna Caloanderin oppiin. Huippua nähdä pitkästä aikaa muita Maple Yard -collieita aksaamassa.
Mua jännitti etukäteen ihan huimasti, koska ei olla oltu niin pitkään aikaan sen kanssa missään koulutuksessa. Ratapiirroskin tuntui ihan hurjan vaikealta etukäteen. Oli mm. vastaanotto kepeille keppien toiselta puolelta kolmen hypyn takaa aloituksessa. Olin jo varma, ettei onnistu meiltä, mutta Soolohan osasi hienosti!


Alussa Soololla oli aikapaljon kierroksia ja kävi kiihkeänä (sitä se useamman viikon agitauko teettää), joten se ei heti keskittynyt hommiin, mutta rallipätkän jälkeen alkoi löytymään se meidän oma juttu. Takaakiertoihin mä joudun sitä saattelemaan edelleen aika paljon, samoin iänikuista estehakuisuutta täytyy vahvistaa. Kontaktit toimi hienosti, ei tullut kertaakaan läpi. Mulle ei ohjauksellisesti tullut uusia juttuja, vähän linjoja korjailtiin ja sitä ajoitusta. Saatiin tosi siistiä ratapätkää tehtyä, mä alan uskaltaa lähetellä sitä linjoille vihdoin ja mulle tuli kunnon flow -fiilis sen kanssa. Harmittaa ihan, että kännykän sekoilujen takia en saanut videoitua meidän pätkiä.

Jenna kyseli meiltä tavoitteita, jolloin totesin vaan, että sinne kolmosiin ois kiva päästä tässä kesän alussa, että ei kai tässä sen kummempia. Tän jälkeen totes, että kyllä te alatte niitä arvokisanolliakin sit kolmosista hakemaan, koska meno niin tasasta ja siistiä! Hahha, olisipa se kisoissakin tollasta, siellä vaan aina sattuu ja tapahtuu jotakin – joko Soolo on ylikierroksilla, tai sit mä ohjaan jotenkin supertyhmästi tms. Mutta no, eihän se hullumpi ajatus loppujen lopuksi olisi. Täytyyhän tavoitteita olla.
Mä oon vaan tähän asti ajatellut, ettei me olla tarpeeks hyviä sinne kolmosiin. No eihän me pitkään aikaan ollakaan, mut jos on tavoitteita, joita kohti puskea, niin ainakin kehitytään paremmin. Sillä ajatuksella, että nooooh tässä vähän hömppäillään ja katotaan mihin riittää, ei pääse niin nopsasti eteenpäin!


Minun kielimiehet ilta-auringossa <3

Jalat oli ihan pullamuusia jo ekan setin jälkeen. Samoin keuhkot. Pitäisköhän mun lenkkeillä vähän rankemmin, koska esim. kasvattaja-Tiina juoksi neljän koiran kanssa samaa rataa, eikä se näyttänyt tekevän tiukkaa.. Ollaan kyllä aloitettu juoksulenkeillä kämppiksen kanssa ja eron alkutilanteeseen huomaa jo nyt. Jaksaa paljon paremmin.

Treenien lopuksi päästiin vielä Keken kanssa tekemään pientä pätkää, kun aikaa jäi ylimäärin. Oli ihan huippua nähdä myös Trip -sisko aksaamassa. Niissä on niin paljon samaa, sen näki! Ihan kopioita melkein :–) Tiinaltakin tuli palautetta siitä, että täytyy tehdä entistä enemmän niitä irtoamistreenejä, että se hakee hyppyjä itsenäisesti, vaikka mä jään jälkeenkin.


Agilitypäivän jälkeen lenkkeilemässä Voitto-pojan kanssa.

Pahat tädit hommissa.

Ostin mun ensimmäiset Inovit aloitellessani Soolon agilityuraa. Hyvin ne on palvelleet, ihan parhaat kengät, mutta pohjat kieltämättä nyt ihan kuluneet, eikä pitoa enää löydy juurikaan.
Mietin pitkään, että ostanko samanlaiset uudet, vaiko kokeilen jotain muuta. Intersportista tilasin tarjouksesta punaiset Salomon Speedcross 3W:t. Oon aloitelut taas juoksuharrastusta perus rasvanpolttolenkeillä (apaut 3krt/vko/tunti), joten ajattelin näiden sopivan siihenkin Inoveja paremmin, koska tukevat hieman enemmän jalkaa. Näitä on useat kaverit kehuneetkin, niin päätin uhkarohkeasti testata!
Ihan supernopea toimitus, kun parissa päivässä tulivat! Juoksutuntuma ihan erilainen, maan ja jalan väliin tuli heti enemmän kitkaa ja juoksu rullasi paljon helpommin.
Agilitykäytössä kokeilin näitä myös, mutta aika pian tuli ikävä Inovien matalaa pohjaa & tuntumaa maahan – näissä on kuitenkin aika paksu pohja, eikä alustaan oo samanlaista tuntumaa. Luulen, että pistän tilaukseen kesälomapalkoista myös uudet Inovit. Kengät kuluvat kuitenkin käytössä ja pistän sitä rahaa monesti paljon turhempiinkin asioihin! 🙂

tänään saletisti natsaa, sitä meikäläisen settii

Hups, kuukauden tauko. Elämä ollut nyt yllätyksiä ja ohjelmaa täynnä, niin ei oo vaan yksinkertaisesti kerinnyt istahtamaan koneelle! Nyt hieman ajantasalle alkuvuoden kuulumisista.

Joulukuu kaikesta huolimatta treenattiin todella aktiivisesti. Tehtiin hakua, aksaa, ilmaisua ym. Soolokin pääsi kahtiin kisaavien treeneihin mukaan, toisista muistan vieläkin Kaitsun sanat ”Kun sulla on hyvä päivä ja ohjaat Sooloa määrätietoisesti ja tarkasti, teitä ei pidättele enää mikään ja voit alkaa asettamaan tosi korkeita tavoitteita. Harmi tässä on se, että kun sulla on huono päivä, niin Soolon reagoi siihen, eikä se oo enää niin älyttömän kaunista tekemistä.”
Olikin ihan älyttömän hyvät treenit ja Soolo teki hienosti. Oli niin aksafiilistä parhaimmillaan! <3 Käytiin myös treenaamassa & lenkkeilemässä Iipun&Haltin, sekä Melissan&poikien kanssa. Koko lauma ei enää niin hyvin tule toimeen, kuin joskus ennen muinoin, mutta Haltin ja Keijon päästessä leikkimään kahdestaan, se on niiiin ihanaa katseltavaa. Pojilla yhteinen sävel! <3

Uudenvuodenpäivänä käytiin myös poikien kanssa leikittämässä Keijon Nessa-siskoa Hallissa. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa ja vertailla noiden valtavaa kokoeroa. Nessa oli paljon ketterämpi ja pikkuisempi, kuin Kekkuli. Sisarukset kuitenkin aivan selvästi muistivat toisensa, sillä leikki lähti täyteen vauhtiin samantien koirien nähdessä. Kaksi niin kopiota toisistaan, pienellä kokoerolla tosin <3 Uutena vuotena olin itse Helsingissä, mutta isän mukaan kummallakaan koiralla ei ollut ongelmia rakettien kanssa. Ei sillä, tuolla maalla niitä muutenkin ammutaan todella vähän, mutta muutama kuitenkin. Kingille nekin oli jo ihan liikaa, joten on mukavaa omistaa koiria, jotka ei noista hötkyile. Keijollehan on ammuttukin aikaisemmin, joten jätin sen hyvillä mielin ensimmäiseksi uudeksivuodeksikin kotiin, koska ei silloinkaan reagoinut ampumiseen (ensimmäisellä kerralla katsoi äänen suuntaan, sen jälkeen ei enää).

Korpilahdelle muutettiin pian uudenvuoden jälkeen, olin vielä muutamat päivät töissä, kunnes päästiin muuttohommiin. Käytiin vielä matkanvarrella leikittämässä Haltia ja lenkkeilemässä.
Kepuli säikähti hiihtäjää yllättävän suurella reaktiolla, mutta lopulta kumminkin meni häntä heiluen haistelemaan. Hassua, miten tuollaisia yhtäkkisiä mörköjä voi tulla pienelle lassiepojalle. Samanlainen juttu kävi potkukelkan kanssa, kun ei ollut koskaan sellaista nähnyt. Aluksi pieni colliepoika ihmetteli jopa sitä, kun täällä liikkuu niin paljon ihania ihmisiä kokoajan, kun kotona niitä ei näe juuri koskaan!

Asumme kerrostalon 3. kerroksessa, joten mua hieman mietitytti rappusten kulkeminen Keijon kanssa. Se kyllä ravasi niitä 8.viikkoisena ihan eestaas kotonakin, mutta sen jälkeen ne on olleet kiellettyjä portin kera. Keijomaiseen tapaan aluksi sitä mietitytti kauheasti, mutta muutamien kertojen jälkeen ei oo ollut mitään ongelmia. Tein koiralle selväksi, että tää ei oo mikään juttu, nyt vaan mennään ja se tulee ”okei, kun sä mami niin sanot, haluun ulos!!”
Yksinolo ei oo tuottanut ainakaan vielä ongelmia (kämppiksen koiralle valitettavasti kyllä, mutta eiköhän sekin totu). Keijo on kyllä iloinen tullessani kotiin, mutta se ei ole mitenkään paniikissa tms. Sooliksen kanssa ne saivatkin aluksi olla yhdessä ja tottua kämppään muutaman päivän ajan.
Toin kotoa myös lapsiportin kämpille, niin nyt uskalletaan pitää koiria haisteluetäisyyden päässä toisistaan. Kekkuli on välillä liian innokas leikkimään (sitä pitää vielä väliin komentaa hörkkimästä), niin portti on hyvä vaihtoehto kokonaan eri huoneisiin jättämiselle yksinolon aikana.


Tää kuva kuvaa niin hyvin poikien leikkejä: Keijo juoksee täpöillä karkuun ja Soolo huutaa ipanan perässä juostessaan ”prkrkrkl pysähdy ny heti!!!”

Eilen käytiin tekemässä ilmaisutreenit Keijon kanssa. Intoa löytyy enemmän, kuin taitoa, mutta tällä kertaa saatiin toistojen jälkeen oikeastikin sitä ääntä lähtemään aika hyvin ja Kepu oli heti maalimiehelle tullessaan ”asennossa” ja odottamassa, että sano nyt mitä teen ja pienellä vinkillä alkoi päksyttämään.
Kyllä siitä hieno tulee <3 Oon vaan kyllä oikeastaan tyytyväinen, että tuo ei oo yhtään niin herkkähaukkuinen, kuin Soolo on. Laitoin myös kyselyä Haukkuvaaraan, joten oikean ryhmän löytyessä, me treenaillaan siellä Julian opissa Keekkulin kanssa tänä keväänä. Soolon kanssa yritetään kisailla ja treenailla, kun ehditään. Mahdollisesti Soolokin pääsee välillä mukaan, riippuen miten molemmat koirat on mun luona, vai isällä. Tavoitepostaus on tulossa piakkoin, kunhan ehdin sen vihdoin raapustaa!


PS. Oon oppinu isoja asioita elämästä joulun/tammikuun aikana ::

hetkesi käytä, maailmalle näytä

Mulla on treenimotivaatio nyt huipussaan, kun tiedän, että pian tähän kaikkeen tulee taukoa puolisen vuotta, ainakin jollain tasolla. Ollaan siis treenattu PALJON. Jonain päivinä olen hetken miettinyt, että jaksanko lähteä – mutta aina on kannattanut, sillä tästä kaikesta tulee vaan niin hyvä fiilis! Tässä takautuvasti edellisen treenit parin viikon takaa, pian taas ajantasalla.

Mulla on ihan vaan vähän ikävä näitä alkukesän aamuja, jolloin on sumuu takapellot täynnä ja niin nättiä! <3

Oon miettiny, miks välillä on paha olla? Vaadin itseltäni paljon, mutta samalla muut vaativat multa vielä enemmän. Tai oikeastaan – mä ainoastaan luulen niin. Oon tottunut olemaan se kiltti tyttö, joka koittaa hallita muidenkin mielentiloja olemalla harmiton. Jotenkin kuvittelen, että jos käyttäydyn tietyllä tapaa, musta tykätään.
Nyt elämässäni on sattunut pienen ajan sisällä niin paljon asioita, mitkä ovat vaikuttaneet muhun ihmisenä aika paljon. Avanneet silmät. Voi tätä riemua.
Töissäkin välillä iskee ajatus ”mun täytyy ehtiä tekeen vähän enemmän, jotta oon hyvä työntekijä” – ei tarvi, sun duunit riittää just noin, tekeminen ei lopu koskaan. Sama juttu opiskelussa.
Ei se mee niin. Ei mun tarvi. Mä saan olla mää, mulla on oma pää. Oon onnellinen nyt, enkä sitten joskus, kun oon saavuttanut kaiken. Ni.


Keijo-kulta täytti viime tiistaina 7KK!! Aika menee siivillä!

Viime viikon agilityt

Tällaista tehtiin torstain agin jatkoryhmässä, pätkiä Kekkulin kanssa. Kekulille nostin jo muutamaan aitaan riman, joka olikin yllättävä juttu – Keke nimittäin aluksi halusi juosta mieluummin ohi, kun mentiin täysiä. Täytyy alkaa ottaa sille jo rimoja välillä.
Hienosti koirapoika irtoaa putkiin ja takaaleikkauksetkin hyviä, kun oli palkkaaja edessäpäin. Tähän asti aina ollut apupalkkaaja ja se on hyvä, pentu ei kattele mua niin paljoa!

Kekkuli oli treenien ajan seinässä kiinni, eikä huutanut oikein nimeksikään! Pientä vinkumista oli kuulemma koittanut, mutta ei yhtään hullumpi ipana. <3 Häkkiä toki kannan mukana yleensä.

Hakutreenit sunnuntaina

Soolo oli aika huono. Ekalle ukolle se lähti hienosti, mutta koska se olikin vähän vaikeemmassa piilossa, tuli takaisin ja ei lähtenytkään enää. Pöh, mentiin lähes yhdessä koko matka sit ukolle, kun en halunnut niitä ääniapuja ottaa.
Toiselle ukolle ei sit lähtenyt myöskään hyvin, mutta löytyi lopulta. Mulla oli ideana, että se saa ite keksiä, että ettii sen ukon, enkä anna sille apuja (liikun ainoastaan eteenpäin askelia). Ei oikein toiminu.
Kolmas ukko tehtiin näiden jälkeen haamuna, jonka jälkeen koira pois hetkeksi ja sinne se lähtikin hienosti ja Kaitsun kanssa oli superia leikkiä, se osas haastaa Sooloo hyvin ja nyt oli koirapojalla superkivaa.

Alkeishakuryhmän treenit oli heti perään, joten jäätiin siihenkin Keken kanssa, vaikka olo oli kuin uitetulla koiralla. Onneksi jäin, Keijo oli ihan älyttömän hieno <3. Ensimmäinen haamuna, hyvin löyty. Kakru saa ruokaa, parasta. Toinen tehtiin hajunhakuna, vähän mulla on vielä opettelemista koiranlukemisessa, hajua se ei nimittäin varmaankaan ihan saanut (joutui etsimään hetken), mutta löysi siis kuitenkin hienosti!! Kolmannelle lähetin ilman apuja, lähtee hienosti ja etenee, etenee takarajalle asti etsien... on menossa jo toiselle puolelle, kunnes huudan takaisin. Uusi lähetys vähän eri kohdasta ja löytyy! Jee. Toi pentu on ihan älytön. Se on niin sinnikäs etsimisessään, ei luovuta, eikä kysele multa yhtään apuja, etsii vaan! Eihän se vielä oikein osaa nenäänsä käyttää, mutta siitä tulee niiiiiin hieno, kun saa treeniä lisää. Niin ylpee kakrusta.

Tottistelua Kana-areenalla lämpimässä

Tiistaina sain treenikaveriksi Anninan & Jeri -belgin. Jeri on yks niitä harvoja belgejä, joista tykkään ihan älyttömästi.

Keijo pääsi lähinnä leikkimään ja vähän tekemään seuraamista. Sain myös hyviä vinkkejä siihen, miten alan vaihtaa lelupalkkaan namista. Tähän asti oon vaan lähinnä imutellut, enkä oo nähnyt vaivaa päästä eteenpäin.
Haluan Kekkulille ajatuksen siitä, että se on menossa ennemminkin ylöspäin. Soolo ajattelee liikettä eteenpäin -> edistämisongelmat aina. Pentu oli hieno ja kiva, meillä oli kivaa!

Soololla seuraaminen ihan kivaa, seilaa toi paikka kyllä reippaasti, kun videolta katsoo. sai kehuja sähäkkyydestään. Täytyis vaan nähdä vähän vaivaa, niin tosta sais vielä hienomman.
Paikkamakuu ihan kökkö, äh. Ääntelyy, mutta sen siitä saa, kun ei treenaa iäisyyksiin. Ehkä meidän täytyy pikkuhiljaa palautua tältä tokomasennuskaudelta.

Ilmaisutreenit

Keskiviikkona lähdettiin extempore treenailemaan ilmaisua Janitan ja Kristan kanssa. Soololle haukkutreeni teki todella hyvää, sille haukku on liitetty vaan suoraan metsään. Oli myös huippua nähdä, miten rullailmaisun harjoituksia tehdään, kun tähän asti oon nähyt ainoastaan sellaisia koiria, jotka osaa jo kyseisen jutun.

Soololle tehtiin ekalla kiekalla metsän reunassa niin, että MM meni Soolon nähden piiloon. Haukku tulee hienosti samantien, kun koira on maalimiehen lähellä. Aluksi vaadittiin vaan muutama haukku, toisella kerralla vähän enemmän jne. Tehtiin näitä samanlaisia neljä.
Seuraavalla kierroksella mulla oli jo hieman ideaa treenissä – Soololta vaadittiin vajaa 20 haukkua ensimmäisellä ukolla – hyvin jaksaa, ei edes koittanut keskeyttää välillä. Hieman epäröin tätä, mutta turhaan – toi koirahan rakastaa omaa ääntään ja räksyttäminen on supersiistii !! Omistajasta ei taas niinkään – nimittäin yksi niistä harvoista asioista, joita muuttaisin tuossa koirassa, jos osaisin.
Toinen ukko tehtiin suht lähelle, koska tarkoitus oli lähinnä harjoitella hallintaa. Soolo menee ukon luo päksyttämään ja sen jälkeen pitäisi saada se sivulle. Tällä kertaa jouduin ensin käskeä sen istumaan ja sen jälkeen sivulle. Hieman hidasta, koira vähän pihalla, mitä nyt. Palkka.
Kolmas ukko samaan tapaan, nyt hallinta jo heti huomattavasti helpompaa. Näitä lisää! Soolo oli super ja tykkäs tästä ihan sairaasti.

Mietin, josko sille saisi tästä jutusta niin siistin jutun, että tätä kautta sille saisi myös lisää motivaatiota metsän etsimiseen? Sillä olisi selkeänä mielessä asia, mitä se on menossa tekemään (päksyttämään MM:lle), eikä koirapojan tarvis miettiä sitä yhtään. Toisaalta varmasti nuo haamulähdöt ym auttavat osaltaan siinä metsään lähtemisessä.

Keijoakin vähän haukutettiin. Hauku -käskyllä ei irronnut, eikä ääntä oikein helposti irronnut muutenkaan, mutta sitten keksin VÄYHHH RÄYH ja siitä se idea sitten lähti. Yksi haukku, palkka jne. Oon iloinen, että sille haukkuminen täytyy opettaa. Keijo on muutenkin monessa paikkaa paljon hiljaisempi.




ei tarvis kärvistellä, kun ohjais maltilla loppuun asti


”Halutaan veikan kans jo ulos rällään, ootetaan näin kiltisti!! Anna lupa, jooko??!

Taas niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Perskuleen toka vikat esteet. Ohjaaja on jo hymyssäsuin ”nyt tehtiin nolla jee ollaan kolmosissa”, mutta kappas peijakasta, ei se mennytkään sinne renkaaseen. Voi räkä.

Ehkä ihan hyvä, että ollaan vielä kakkosissa. Olishan sinne kolmosiin pitänyt tällä treenimäärällä päästä jo ajat sitten, mutta minkäs sille mahtaa kun koiralla on paska ohjaaja. 😀 Toisaalta, mikä kiire meillä sinne on, miksen mä vaan nauttis tästä.

Jyväskylän kisat meni penkin alle, mikä ei ollut yllätys – eihän me koskaan siellä menestytä tai saada hyviä ratoja. Tampereella sen sijaan saatiin kaks hyvää rataa, jotka tuntui tosi hyviltä tehdessäkin. Ainut vaan, ne näyttää aika säälittävältä räpellykseltä näin videolta katsottuna. Se on edelleen ihan tosi paljon kädessä kiinni ja kyttää mua. Itellä taas on propellikädet, jotka heittelehtii minne sattuu.
Ruoskaa itselle, se on hyvä. Tajuu, mitä pitää parantaa. Lisää ruoskaa, niin ehkä jopa parantaakin niitä juttuja joskus.

Päästiin sunnuntaille Esa Lehdistön agilityvalmennukseen peruutuspaikalle. Uskon, että tekee meille gutaa. Ei olla oltu kouluttautumassa pitkään aikaan tuollaisen proooon opissa.

Mutta se fiilis! Tää on agilityä. Me mennään lujaa, meillä on kivaa. Se on se oleellinen juttu. Oon niin onnellinen, että oon oivaltanut sen! Agilityn syvin olemus.

Jyväskylän kisat

Sunnuntaina Jyväskylässä. Mä en tajua, mitä kepeillä tapahtu molemmilla radoilla. Meillä ei oo pitkään pitkään aikaan ollu ongelmia noiden lähettämisien kanssa, samoin jätti toisella radalla vikan välin pujottelematta. Eikä ollut ees mitenkään vaikeet keppikulmat. Pöhhöh.



Lempäälän kisat

Keskiviikkona Lempäälässä. Sairaan hyvä fiilis molempien ratoihin tutustuessa, nää tuntu kivoilta ja sitä ne olikin. Haluan jatkossakin Minna Räsäsen radoille, sopii hyvin meille. Ekalla radalla kukaan ei tehnyt nollaa, kymppituloksella voitettiinkin tuo rata, me oltiin kympillä kolmosia. Saatiin taas lahjakortti+uus karvalelu+namipaloja. Jee, voin kyllä kertoa, että vitutti hieman tuon renkaan jälkeen – sairaan hyvä fiilis radasta ja menosta, mutta voi peijakas.
Toinenkin rata ihan jees, ylösmenovirhe puomilla ja taas tokavika esteellä rynnin vähän liian kiireellä ja oma liike pysähtyy.

Ei kai me kuitenkaan ihan hirvittävän montaa starttia kakkosissa enää tarvita. Toivottavasti.



Keijon treenit?

Keijo aksailemassa, tekee vielä ainakin toistaiseksi kokonaan ilman rimoja. Pari viikkoa sitten uskaltauduin irti koiran kiinnipitäjistä ja samalla mulle ihmeteltiin, että mihin sä oot sitä edes tarvinnut? Pentu pysyy ihan älyttömän hyvin lähdössä <3 Pari kertaa yrittänyt karkailla tietty, mut oon ollut sen kanssa jo heti alusta aika mustavalkoinen, niin ei se kauheasti lähe kokeilemaan. Takaakierto+valssi sujuu hyvin, voisin lisätä hieman etäisyyttä takaakiertoon, eli uskaltaa lähettää sitä kauempaa jo sinne, kun irtoaa ihan ok. Myös pakkovalssi sujui, tuli hyvin merkkaukseen - uskalla lähteä liikkumaan jo reippaammin, se tulee kyllä. Putkiin sinkoaa hienosti, eteenlähetystä & etenemistä pitää vielä vahvistaa (haluun siitä kymmenen kertaa paremmin irtoavan, kuin Soolosta). Kontakteilla ollaan jo siinä pisteessä, että kun nostan pennun alastulokontaktille puomilla, se menee hienosti alas ja pysähtyy 2off2on -asentoon. Vielä vahvistellaan liikettä mukaan, mun liike ei saa olla se pysäyttävä juttu! Älyttömän pienellä treenillä ollaan päästy tähän asti. Musta tuntuu, että Soolon kanssa tein paljon enemmän duunia. Hakuiltukin ollaan. Tehtiin pari hajunhakua ja yks suora lähetys (MM lähellä). Nää suju hyvin, tokalla hajunhaulla ei vaan ilmeisesti saanutkaan hajua, kun lähti vähän keulimaan ja pentu juoksi aika paljon ohi.. sillä ei oo ainakaan irtoamisongelmia tässä lajissa. :’D



Kuten näkyy, täällä oli hetken aikaa jo luntakin, kaikki vaan suli jo pois. :–( Soolo on söpö, kun se juoksee pennun perässä pihalla ja huutaa, ihan ku sitä ketuttais, kun se ei meinaa saada sitä kiinni pienellä ympyrällä juostessa. Lopulta Keijo tekee kuitenkin aina kuperkeikat, kun Soolo saa sen kiinni. Onneks se on vielä pentu, opettelee tollasia törmäyksiä.

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan (kinkku)


Nukun pitkään, juon hartaasti toista kuppia aamukahvia. Ensimmäinen kuppi meni samalla, kun vein koiria ulos aamujuoksuille. Edellisenä aamuna naureskelin moneen otteeseen tälle artikkelille. Löysin itseni niin monesta kohtaa, sain samaistua. Samalla hetkellä välttelen bilsan SAT-testiin lukemista. Hitaat aamut <3

Siitä on pian vuosi. Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ilman mun ensimmäistä rakasta karvaturriani. Sitä, jota odotin aivan varmasti eniten. Jännitin kotiintuloa, hakemista, ensimmäisiä agilitytreenejä, monia leirejä. Sitä kaikkea. Sitä, josta kaikki tämä lähti.
Ahmin koirakirjoja ja luulin tietäväni koirankasvatuksesta lähes kaiken. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Muistan, kun yhdellä koiraleirillä Kingi itkeskeli yöllä häkissä ollessaan ja ratkaisin huutamisen heittelemällä sille naksuja häkkiin – olihan se joo hetken hiljaa, kunnes taas alkoi.. Huonetoverit tykkäsivät 😀
Toisella Taitavien tassujen leirillä yölenkkeiltiin, syötiin lettuja ja huudeltiin Kukkuuuta Jennan (Siri) ja Saran (Hukka) kanssa. Olin onnellinen, kun joissakin agitreeneissä Kingi pysyi hallinnassa, eikä karannut haistelemaan.


Pieni hetki sitten ystävälläni oli vielä kaksi vanhempaa koiraa, mutta yhtäkkiä ne ovatkin poissa onnettomuuden takia. Lähtivät ihan yhtäkkiä, yhdessä, etkä voi tehdä mitään. Just noi koirat on olleet miljoona kertaa samoissa treeneissä, samoissa kisoissa ja reissuissa.
Samantien uutisen kuultuani oli aivan pakko ottaa molemmat koirat kainaloon ja olla niin ylettömän kiitollinen noista kahdesta otuksesta. Ne olis aivan yhtä hyvin voineet olla mun koirani, jotka pääseet vahingossa livahtamaan ovesta ulos. Äärettömän surullista. Miksi?

Lupasin aiemmin kirjoittaa Kingistä monia artikkeleita, muistella vanhaa hööpöpappaa niissä ja samalla käsitellä surua niissä, mutta en mä ole pystynyt. Tätäkin juttua oon monta kertaa kaivanut luonnoksista ja jatkanut uudelleen. Ikävä vaan kasvaa muistellessa liian kovaksi.

Vieläkin, jos mä katson meidän yhteisiä kuvia, tulee herkistynyt olo. Kuvittelin, että pystyisin muutaman kuukauden päästä Kingin poismenosta katsella niitä ilolla, muistella ihania aikoja, mutta ei.
Jos sallisin itseni katsella niitä yhtään pidempään, itkeskelisin varmasti koko loppuillan. Eilen illalla sattumalta katsoin kuvaa, jossa Soolo on suunnilleen Keijon ikäinen ja juoksee Kingin vierellä – molemmilla suunnaton ilo. En tiedä, oonko vaan yletön herkistelijä, vai onko ihan normaalia olla yhden kuvan jälkeen ajatuksissaan pitkän aikaa. Itku lohduttaa, mutta miksi ne parhaat viedään ensimmäisinä? Miksi ikävä sattuu?



Tää video ainakin näyttää sen, että ihan pirteä pappa se oli kaksi päivää ennen totaalista romahtamista. Ne leikki vielä Soolon kanssa <3 Ihan paska video, paskanen piha ja kaikkea, mutta mulle se on aarre! Kingiä ei voinut pitää pihassa vapaana, koska se saattoi ihan yhtäkkiä keksiä, että HAA nytpä lähden livohkaan ja sen jälkeen koiran korvat menit lukkoon. Metsälenkeillä se kyllä tuli mukana kivasti.


Ristiriitaista. Elämä menee eteenpäin, vaikka jotkut parhaat palat siitä jää taakse. En haluaisi kokea uudestaan niitä tunteita, kun halusin niiiiin paljon onnistua, olla paras ja pettyä aina uudestaan. Ei se ollutkaan niin helppoa. Sain Kingin kanssa opetella elämää, opetella niitä pettymyksiä. Isoja juttuja.

Keijo on vähän herkkiksempi, kuin Soolo. Soolo oli pentuna MUISTAAKSENI sellainen rämäpää, ettei sitä edes jännittänyt mikään tai kukaan. Meni joka paikkaan. Keijo on vähän mietiskelijä – ensimmäistä kertaa hallille tullessaan mietti, mikä paikka tää nyt on, voiks tonne mennä mami? (Lempäälään halliin kuitenkin suinpäin)
Sama juttu, kun tutustuttiin puomiin, pikkuse mietiskellen mentiin. Ihana kuitenkin huomata, että heti seuraavalla kerralla se on asenteella ”täällä oli superihanaa jee pääsen tänne mennään täysii heti!”

Ilman Kingiä en olisi osannut suhtautua tuohonkaan oikein, olisin varmaan lällytellyt ”tulehan, jooko, mentäis nyt, voi pieni kun jänskätät noin”, nyt taas mennäään asenteella ”nonii alas tulla sieltä, vauhtia” ja koira on et jaa okei, sen sijaan, että menis enemmän jännittyneeseen tilaan, ku toi mamiki on tollane outo.

Kingistä jutellaan meillä edelleen vähintään viikoittain, aina verrataan joka asiassa ”Kingi ois tehny sitä ja tätä”. Se pysyy muistoissa. Tuhkat odottavat pianon päällä edelleen hautaamistaan, jotenkin mulla on sellanen olo, että en oo vielä valmis päästämään kokonaan irti. Nyt mulla on jotakin siitä vielä jäljellä. Ehkä ensi kesänä.

Oon miettinyt, että ehkä tavallaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut lopulta tehdä itse sitä raskainta päätöstä – koska on aika? Olisi ollut ihan mahtavaa saada pitää pappa elämässä vielä monta vuotta pidempään, sitä mä toivoin ja toivon edelleen. Toisaalta lohdullista, että se myös säästi mut siltä tuskalta, kun pitää päättää toisen elämästä. Nyt ei voitu tehdä muuta, eikä sillä ollut kipuja pitkään.

Se oli mun ensimmäinen. Niin rakas, että sattuu vieläkin ajatella. Kaipaan mun omaa mustaa poikaa.

Olit hieno jätkä, upee poika ja ihan äärettömän taitava! Sä tiiät sen.